Minä luulin, että jo kirjallisuustieteen opiskelu vei ilon kirjojen lukemisesta. Sitä vaan analysoi ja tutkii mielessään. Mutta vielä pahemmin lukemisen kokemuksen pilasi se, kun itse alkoi yrittää jopa tosissaan olevinaan kirjoittaa. Kun nyt tarttuu kaunokirjallisuuteen niin sitä mietti vaan kaikenlaista että näin minunkin pitäisi kirjoittaa, ai noin tämä kirjoittaa, miksi tämä nyt näin kirjoittaa, miten tuo noin hyvin osasi, minähän en pärjää alkuunkaan, minulla ei ole mitään tällaista mukana, jaha oliko tuo nyt kenties turhaa vai ei, tuo kohta oli hieno ja tarpeellinen - minäkin tarvitsen sellaisen, ja ties mitä raastavaa sitä miettii.

En osaa enää vaan lukea.