Kaikki voivat kuulla vaikenevansa

Lähestyimme aurinkokuntaa, lämpö nousi jatkuvasti ja liike kiihtyi. Jossain tuolla alhaalla, tämän hahmottelun kautta sopeutuaksemme tuleviin illuusioihin, joku ehkä jo tarkkaili meitä, tietämättämme. Vakoilustahan he tykkäsivät, eivät voineet pitäytyä omissa yksinkertaisissa toimissaan. Etäisyys kutistui ja klaustrofobia alkoi saapua. Kevyt ahdistus painoi hermoja. Sitähän oli koko elämänsä ajan pitänyt rauhallisen etäisyyden muihin elämänmuotoihin ja siten saanut kehittyä rauhassa. Miksi oli nyt aktiivisesti etsiydyttävä näiden arvaamattomien kaaoksen ja järjettömyyden palvelijoiden tykö?

Matkaeväänämme kulkeva tieto vahvisti, että nämä olennot elävät laumoissa ja muodostavat yhteiskuntia ja erilaisia verkostoja selviytyäkseen, ehkä myös ollakseen onnellisia. Ne etsivät suojaa toisten läheisyydestä, sillä on varmaankin tekemistä tämän lämmöntarpeen kanssa - tämä pakkomielle etsiytyä tuleen toisten sykkivien, luonnoksi kutsutun käsitteen henkilöitymien luokse. Uteliaisuus oli johdattanut heidät teknisten edistysaskelten luo, mutta saattoi myös johtaa tuhoon ja hävitykseen. Vaikutti siltä etteivät he yksinkertaisesti kyenneet pysäyttämään alati tehokkaampien tuotantokeinojen ja tuhoamistapojen perinnettä. Vallankumous seurasi ketjureaktion lailla toistaan, kulttuurissa, politiikassa ja ennen kaikkea tieteessä. Mikä oli heidän lopullinen päämääränsä? He laskivat sen varaan, että keksisivät sen matkan varrella. Pelottavia, epäreflektiivisiä olentoja, olkoonkin että enimmäkseen harmittomia. Kunpa ne vaan tyytyisivät pitämään etäisyyttä, niinhän ne olivat tähän asti tehneetkin.

Olla jatkuvassa liikkeessä ja unohtaa painovoima. Oli niin paljon olennaista, mitä ne tuolla alhaalla, jos ilmaisu sallitaan, mitä ne tuolla alhaalla jotka jo leijuivat liian lähellä eivät kyenneet kuvittelemaan, vaan hapuilivat sokeasti ympäriinsä. Heillä oli unelmansa harmoniasta ja symbioosista, muttei kykyä toteuttaa niitä. Sellainen ajautui aina abstraktioihin ja metafysiikkaan. Heille oli kai jälleen annettava anteeksi typeryytensä ja tunkeilevaisuutensa. Olihan yleisesti tunnettua etteivät he voineet sille mitään. Pelkäsivät pimeyttä ja kylmää, sidottuina vaistoihinsa. Mutta edistys ei tunne rajoja, paitsi ajassa. Jos muu neuvo ei auta voidaan heidät aina assimiloida, milloin tahansa.

Etäisyys pieneni ja aika ilmaantui. Käynnistimme muinaistunteemme, jotka tekivät meistä yksinäisiä ja saivat meidät eksyksiin. Viisi aistia sekä intuitio olivat nyt kaikkemme.

- Olemmeko nyt yhtä mieltä elämän tarkoituksesta? kysyin kollegaltani.

- Kyllä, lisääntyminen ja selviytyminen - mihin hintaan tahansa ja missä järjestyksessä vain, tämä vastasi kuivasti.