Tässä näin aamuyön tunteina ja selvin päin katselen Albrandin blogia vuosilta 2011-2012 ja joudun toteamaan, että jotakin on sattunut keskuudessamme. Tuskin on kyse nostalgiasta. Näistä parin vuoden takaisista jutuista ja yhtä hyvin niiden kommenteista aistii jotain voimaa, jota meillä ei enää ole! Olemme hukanneet jotakin! Kenties se on roiskunut ympäriinsä kesää eikä päätynyt blogosfääriin? Siinä tapauksessa kaamoksessa saattaa vielä hyvinkin olla pelastuksemme. Olemmehan me sentään vielä nuoria! Minä ainakin olen nuori vielä seittemänkymppiseksi vähintään! Jotain olemme maailmalle velkaa... olemme itsemme velkaa maailmalle, ymmärrättekö!

On näissä uudemmissakin jutuissa kaikenlaista hyvää, mutta kuitenkin niin erilaista!

Joku ryhditön ryhtiliike olisi nyt tarpeen...

Oli miten oli! Enää en käperry haikailuihin! Avaan Salaisen Arkistoni ja kouraisen sieltä jotain... "IIIK!" Anteeksi, muru! Kouraisen jotain muuta... kas näin!

Käteni hamuaa tyhjää!

Minun on käytävä Kirkkonummella toisella Salaisella Arkistollani. Teen sen 10.08. Palataan silloin asiaan. Siellä ovat piilossa LOSSENRAININ LEGENDAARISET VUODATUKSET muinaisajoilta...

Löysin sentään helmikuussa 2005 kirjoittamani jonkinlaisen "pienoisnovellin" tai "fragmentin". Nauttikaa! Mitäpä tätä 8v jälkeen muokkaamaan, jälki on täydellistä!!

"JAHTI"

-Juokse sinä jumalaton perkele, pakoon et pääse! Mutkittelet pylväiden välissä askelten kaikuen, ulos asti ehkä toivot, mutta ei toivoakaan. Rakkaat freskosi ilkkuvat sinua seiniltä eivätkä sinua edes halua pelastaa. Jahti on saalista arvokkaampi ja olet painosi vertainen kultaa. Valo räiskyy kuin vanha loisteputki ja tunnen paniikin, tunnen sen tärisevän substanssin virtaavan sinusta, minut tavoittaessaan se muuttuu suloiseksi verenhimoksi. Tässä kylmän modernissa salissa tunnen olemassaolon koko ihanuuden. Kaadat vähäisiä huonekaluja esteekseni ja lähestyt tikkaita. Seiniä ja kattoja pitkin kipitän, raiskaan talosi, kohdettani väistämättömästi lähestyen.
Kapusin tikkaita ylös. Mieleni oli kylmää, klimppistä spagettia. Ei ollut mitään. Ei ollut mitään tehtävissä. Ei ollut mitään mitä ajatella. Minussa jyskytti epätoivoinen elinvoima kun hyppäsin tikkaista ylös pitkään käytävään ja juoksin, juoksin, juoksin. Se oli jo päässyt tikkaita ylös - ja kaatanut ne pois, alas.
Juoksuaskel. Askel. Askel. Askel...
Sokea, silmitön kauhu.
Revin kurkkusi auki hampaillani ja kaivelen suoliasi ulos maailman ihasteltavaksi. Mikä hurmio, mikä suloinen nautinto.