lauantai, 12. elokuu 2017

Sadan miekan mies

Sauriaanien kolkossa päämajassa eräässä Turunmaan kolkassa oli valloillaan ennennäkemätön väittely. Miekkamies Albrand Soley penäsi vimmatusti oikeuksiaan pääsauriaanilta: työtodistusta, palkankorotusta, lopputiliä, 50 vuoden vakituista pestiä, eropapereita, sopeutumiseläkettä, työsuhde-etuja, edustusvaimoja, kestitysoikeuksia, päihtymyksen koskemattomuutta, kaikkea yhtä aikaa! Nyrkkiä lyötiin pöytään, mustepullot paiskautuivat lattialle, sihteerit uikuttivat, mutta tulosta ei tullut. Sauriaani sähisi ja ihmetteli miekkamiehen rohkeutta. Albrand ihmetteli, minkälainen mulkku sauriaani olikaan. Olisi otettava miehestä mittaa tehtaan pihalla!

Koko tehtaan henkilökunta muodosti kehän kaksintaistelijoiden ympärille ja aloitti tehdastyöläisten ikiaikaisen kaksintaisteluihin kuuluvan yhteislaulun. "Elämä on kuiskaus vain, veri virtaa aikansa, toista on kunnia ikuinen, ruumistunkion levossa, tahrat haihtuu taistellessa, paitsi jos housuunsa paskantaa..." Väki joi pontikkaa ja rouskutti maustekurkkuja. Toimiston ikkunasta katsoivat kolme kaunista sauriaanin tytärtä tapahtumien etenemistä. "Toivottavasti isä löylyttää tuon hölmön!" sanoi vanhin silmät kiiluen. "Toivottavasti isä saa turpiin ja tuosta tulee uusi tehtaanisäntä joka vie minut vihille!" sanoi keskimmäinen silmät välkkyen. "Enpä tiedä..." pohdiskeli nuorimmainen Eliza silmät tuikkien, empien ja mietteliäästi.

Alb veti kalpansa ja Saurus nosti kaksiteräisen Slith-keihään. Ikiaikainen rituaali oli käsillä, eikä ulkomaailmalla ollut enää merkitystä. Yksi nuori ja innokas, toinen vanha ja  kokenut, kumpi vie voiton... Saurus rynnisti kohti Albia mutta keskeytti hyökkäyksensä. Ja loikkasi sivulle matelijanhäntä reisifarkkushortsien perstaskusta pyörähtäen ja piiskaisten sillä hölmistynyttä Albia, joka tuupertui yllättyneenä maahan mutta kierähti nopeasti polvilleen, ehtien juuri torjua keihääniskun. Tämä ei tulisi olemaan helppoa. Alb kuitenkin hutki kalvallaan vimmatusti, ja kaivettuaan saappaastaan pitkän tikarin hän pystyi sen avulla taistelemaan itsensä pystyasentoon. Sitten hän heitti kalpansa päin sauriaania, jonka vuoro oli yllättyä. Kalpa osui kylkilihaan ja raapaisi verta! Sillä aikaa Alb oli jo taikonut käteensä sapelin. Yleisö mylvi nopeiden  tilanteiden siiivittämänä. Ensimmäinen käännynnäinen oli linjamestari Lasarus, joka oli steampunk-kääpiö ja joi kurkkupirtua. "Hyvä Albrand, tsemppiä....!" hän örisi ja Lasaruksen tuen myötä tuntui pikkuhiljaa yhä useampi tehtaanväestä siirtyvän Albrandin tukijoukkoihin!

Nyt valtavan sauriaanin reidestä sojotti tikareita ja se teki kaikkensa torjuakseen ne valtavan zweihänderin vimmaiset iskut, joita Albrand nyt jakeli. Albrand, Albrand, sadan miekan mies! huusi kansa. Kohta Albrand oli vaihtanut zweihänderin kahteen katanaan joita käytteli drow-samurain veroisesti. Yhtäkkiä kaikki oli ohi... Samanaikainen risti-isku lennätti sauriaanin pään kaaressa sontatunkion piipusta sisään. Veri roiskui ja kaikki oli ihanaa. Sauriaanin liha paistettiin vartaassa ja siitä tehtiin säilykelihaa, joka myytiin hyvään hintaan todellisille vatsankurinalisteille.

Albrand otti vastaan kansan ihailun ja tokaisi -Eliza, minä valitsen sinut! Eliza hymyili kuin bambi ja kierähti Albrandin kainaloon. Mutta silloin parakista astui pihalle romuluinen ukkeli rautanuijan kanssa. -Sinun pitää selvitä vielä minusta, höttönen! Sadanpäämies kumautti Albrandia takaraivoon! Mutta katso! Hänen musketöörihattunsa alla olikin mithril-kypärä, ja hän vain kääntyi ja leikkasi salaminnopeasti Pöppeli-upseerin kikkelin irti katkaistulla claymorella! Tämä menehtyi armeliaasti verenvuotoon.

Albrand ja Eliza muuttivat onnellisina Kakskertaan ja saivat 25 lasta. Tehtaan avaimet Albrand antoi steampunk-kääpiö Lasarukselle, joka johti tehdasta edeltäjäänsä järkevämmin, kaukonäköisemmin ja maltillisemmin. Sen pituinen se, balladi mahtavasta sadan miekan miehestä!

keskiviikko, 9. elokuu 2017

Erään pestin päätös

Viimeinen viikkoni tehtaalla on käynnissä, enää kolme iltaa on hommia. Näin sain tietää äsken. Kurkku loppuu kesken, satokausi ja sesonki on ohi, linjat on lakkautettava ja väki vähennettävä muutamaan hurjaan. Miksiköhän sitä kurkkua piti sitten puskea niin kauhealla paineella pari viikkoa, että hävikkiäkin tuli varmaan tuhansia tonneja? Vähemmälläkin älyttömällä äheltämisellä materiaali loppuu. Kaikki johtuu tietysti sauriaani-pomon pohjattomasta ahneudesta... kaikki tilaukset niin nopeasti kuin mahdollista, ylikiivaaseen tahtiin lihakset ja hermot naukuen, koneet höyryten ja yli keittäen, purkit rikki ryskyen ja puolet vihanneksista pitkin pihaa lentäen, ja sitten palkolliset äkkiä pois! Tämä on pelin henki, niin se toimii kapitalismissa... mutta minä kuulun Liittoon, vieläpä kahteen! SELiin ja (Vas.) Elintarviketyöläisten liiton lakimies ja Li Anderssonska saavat yhdessä nostaa kauhean äläkän asiasta... siinä joutuu sauriaani elämänsä tiukimpaan paikkaan...

Enkös minä jo aikoja sitten joutunut ongelmiin hölöttäessäni työpaikan sisäisistä asioista internetissä? Aina joku juttuni liiankin todesta ottaa. No sama se, en aio viisastua, se on periaatekysymys. Noin muuten, kaipa minä sanon TE-keskukselle ja Kelalle että huomio morjens, en työskentele kohta enää, ja rupean etsimään lisää elintarvikehommia että jossain vaiheessa saisin Liiton viikkoja lisää täyteen. Eipä niillä hommien löytymisellä silti kiire ole.

Tämän työrupeaman jälkeen voin nimittäin rauhassa vaikkapa sienestää, tehdä suursiivouksen puutalokämpässäni alue alueelta, elostella hieman ja lisäksi syventyä tuiki olennaiseen ja ajankohtaiseen teokseen nimeltä Matka muinaiseen Suomeen. Eiköhän käsissäni ole vuoden merkittävin julkaisu... kaunokirjalliselta puolelta taas Musta torni-sarja on yhä kesken, kolmannessa osassa.

torstai, 3. elokuu 2017

Tehtaan ylimys Losrandir

Muutamalla käsiliikkeellä ohjaan trukkikuskin puolittamaan liian korkean lavatornin, ja nehän tottelevat. Toinen ukkeli ei saa pumppukärryä paikoilleen, ja minähän rynksäytän sen. Linjamestarit lyllertävät mahat tanassa ja rasvaavat nahkasaappaitaan. Toimitusjohtaja on sauriaani, mutta tiedän että hänellä on parikymppinen tytär... kaikkialla tuoksuu hiki ja etikka.

En vielä tiedä, kauanko olen enää hommissa! Ehkä viikon, ehkä kaksi, ehkä viisi kuukautta. Kaikki riippuu asianlaidoista. Väki tulee joka tapauksessa vähenemään. Tulevaisuus on epävarma ja loppu on aina lähellä. Siitä mitä nautin!

sunnuntai, 30. heinäkuu 2017

Ernest Vonnegutin iltapala

Kuvitelkaa mielessänne outo ristisiitos, Ernest Hemingwayn ja Kurt Vonnegutin sekasotku. Se on hankalaa, mutta keskittykää hetki. Hänessä on hieman rähjäistä hippiä karvoituksineen, mutta samalla eräänlaista petollista pondusta ja tukevaa ryhtiä, joka juontuu hänen pakkomielteestään olla miestenmies tilanteessa kuin tilanteessa, vaikka se vaatisi oman luonteen voittamista. Hän on pukeutunut siniharmaaseen college-paitaan jossa lukee Cornell ja hän polttaa ketjussa Pall Mallia. Selässään hän kuitenkin kantaa norsukivääriä, joka on sinne sidottu nahkaisella rähinäremmillä. Jalassa hänellä on khaki-shortsit sekä neekerinnahkaiset taistelusaappaat. Päässään Ermest Vonnegutilla on klassinen siirtomaaherraskainen hellekypärä, jota kuitenkin koristaa rauhanmerkki. Hän istuu nuotion ääressä, kotiluolansa suulla, ja Montana Wildhack ottaa alasti aurinkoa luolan eteen pystytetyn kuistin katolla.

Ernest Vonnegut paistaa kepin nokassa harvinaisen lihaisaa ja iloisesti rasvasta tirisevää makkaraa. Kenties hänen olemuksessaan on jalo taustamelankolia, mutta juuri nyt hän nauttii aurinkoisesta päivästä. Hänellä ei ole kiire sitten mihinkään, ja hän tietää että tilanne on onnekas. Jos tämä ei ole mukavaa, niin mikä sitten on? Kili-kili, senkin jäädytettyjä daiquireja kulauttelevat paskiaiset!

Vonne-Ernest levittää kohta Montana Wildhackin reis... EIKUN Montana Wildhackin valmistamaa guacamolea mahtikyrsälleen(... no niin... hiljaa siellä!) ja rupeaa syömään hitaasti nautiskellen. Sitten hän tarttuu letkuun, joka roikkuu läheisestä jalavasta ja on kytkettynä salaiseen kylmäkanisteriin, ja päästää lasiinsa desilitran giniä. Sitten hän tarttuu toiseen letkuun, ja päästää lasiinsa kaksi desiä tonic-soodaa. Sitten hän ojentaa lasiaan kuistia kohti. Montana puristaa sitruunasta mehua Vonnen juomaan.

-So it goes. Don't talk like a fool! toteaa Ernest Vonnegut kaksitahoisesti ja ottaa aimo kulauksen napanderistaan. Taivahalle nousee sateenkaari, ja vähän myöhemmin kuu ja tähdet.

lauantai, 29. heinäkuu 2017

Orson Flynnin brunssi

Kuvitelkaa mielessänne lihaksikas ja lihava, Orson Wellesin kokoinen mahtimies, jonka pärstä on kuitenkin Errol Flynnin tapainen, hieman turpeampi ja viikset mursumaisemmat. Mies käyttää ruskeaa smokkia. No niin. Orson Flynn viettää vapaapäivää ja puuhastelee pihansa terassikatoksen alla kummia. Tuon tuostakin hän hörähtelee ja hieroo käsiään yhteen. Terassi on hyvin varustettu... Kenttäjääkaapista hän kaivaa esille kinkun, keitettyjä munia, maissintähkiä, vesimelonin, kulhollisen perunamuussia, ison lautasellisen T-luupihvejä, savustetun kuhan, voita, olutta, sipuleita... Orson näyttää tovin mietteliäältä, myhäilee, raapii päätään, raapii nivusiaan toisella kädellä, ja yhtäkkiä voitonriemuisena huudahtaa... -Nyt se pälkähti päähäni, asiahan on päivänselvä! Orson Flynn osoittaa sormellaan pilviin, kumartuu sitten ja avaa lattialuukun. Terassin alta hän kalastaa ylös viiden litran sinappikiulun ja kiepin kiekuramakkaraa. Kaikki ruokatarpeensa hän on kattanut keskellä kesäterassia helottavalle paskaisena hohtavalle jalopuupöydälle ja nyt hän ihailee huuliaan maiskutellen tuota runsautta. Orson Flynn istahtaa syöttötuoliin, laittaa itselleen ruokalapun jossa lukee "HERKKUSUU" ja alkaa kaksin käsin mättää ruokaa kitaansa. Tuon tuostakin hän ottaa valtavasta haarikasta raikasta 5,7% Pilsner Bravour-olutta isoin siemauksin, ja kovasti hän röyhtäilee ja piereskelee, hyönteisiä ja pikkulintuja pois säikyttääkseen. Tämä se vasta on elämää.

-Tänään nautin leipäni nestemäisenä ja lihani kiinteänä, tuumaa Orson syvämielisesti ja palaa sitten olennaiseen. Makkarat, kinkut ja pihvit saavat kyytiä, mitättömämmistä suupaloista puhumattakaan. Maiskis, slurp, gulp, maiskis, glugluglu, skronts! Luita, ruotoja ynnä muita sivutuotteita tippuu tasaisen tahtiin parketille, kuten asiaan kuuluu. Orsonin groteski ruokalappu kimmeltää mm. rasvasta, tummasta sinapista ja paistinliemestä. Mies on elementissään eikä mieluusti tule sieltä pois.

Syötyään Orson Flynn riisuu vyönsä, henkselinsä, knallinsa ja solmionsa, ei kuitenkaan ruokalappuaan, nakkaa housut pusikkoon, viskaa takin ruohikkoon, kaivelee hetken aikaa pihapuusta nappaamallaan liito-oravalla hampaitaan ja juoda hujauttaa yhden viski-espresson kauniista kupista makoisaa sikaria tuprutellen. Melko pian hän kuitenkin rojahtaa kahden vaahteran väliin virittämäänsä riippumattoon ja kääntää kylkeään pari kertaa, pieraisee vielä mehevästi ja vaipuu hiljakseen suloiseen uneen kesätuulen leyhytellessä hänen puolialastomia kasvojaan. -Torkkujen jälkeen hurmaan Olivian ja ohjaan Citizen Kanen jatko-osan ja syön vielä jäätelöä ja raparperipiirakkaa, Orson höpöttelee raukeasti ennen nukahtamistaan.