Kohta tuuli kääntyisi taas. Neljännesvuosisadan ikäinen mies joutui terassilla nojaillessaan jatkuvasti liikehtimään ja korjaamaan asentoaan, jottei hänen tallintuoksuisista cigarilleistaan nouseva käry ajautuisi aina terassialueen toisella laidalla aterioivan ryhmän häiriöksi saakka. Tämä liikehdintä saattoi antaa hänestä levottoman vaikutelman, vaikkei hän siinä suinkaan mitään hautonut, odotteli vain. Katseli pilviä ja naisia. Oli kylläinen ja terve.

Odottamansa toveri saapui suoraan kadulta sisään alueelle, kulkematta sisäbaarin kautta. Hänen tulosuuntansa mahdollisti tämän. Rentoihin kesävaatteisiin sonnustautuneet vanhat nuoret aikuiset vaihtoivat tervehdykset, hakivat terassitiskiltä juomat ja istuutuivat. Lokit kirkuivat ja jokunen koira haukkui.

-Joo vähä varjoo, niin ei tuoppi heti väljähdä, antoi myöhemmin paikalle tullut tunnustuksensa valitulle paikalle, joka sijaitsi varjostavan seinän vieressä.

-Muussa tapauksessa pitäis vaan juoda nopeammin.

-Onko se yks nyt sitte kunnossa? Kuinka siel voidaan?

-Kuinka siin nyt voidaan. Ei kai sillä mitään suurempaa valittamista ole.

-Kyl se shiitä.

-Tää terassi on muutes auki ihan sulkemisaikaan asti.

-Paljo kello?

-Kolmea vaille viis. Ihan ajoissa olit…

Mainittiin ajankohtaisia asioita. Paikallisia asioita. Ohimeneviä asioita. Miekkosten tilannekatsaus ja tuoreita uutisotsikoita käytiin läpi. Terassialue ei ollut mitenkään ylikansoitettu, olihan periaatteessa arkipäivä. Eipä silti ollut autiotakaan, pieniä ryhmittymiä ja yksinäisiä susia oli sinne tänne siroteltuna.

-Tää on tämmöstä höttöntöttöntöötä, kommentoi se toista odottanut henkilö terassilla soitettua letkeää kesämusiikkia kumppanilleen.

-Kieltämättä aika kevyttä kamaa, keväät on eväät...

-Kautta seksikkään sänkeni!

Kadulla ohi kävelevä neito aiheutti äskeisen purkauksen. Ilmiötä analysoitiin, tulkittiin ja arvioitiin sen vaatimalla vakavuudella ja antaumuksella tovin verran miekkosten pöydässä kunnes aihe oli loppunkaluttu.

-Mun pitää käydä kushashenkov. Jätän lompsan tohon.

-Miks? Onks tää joku testi?

-Ei oo taskuja… hetki vaaaan, laulahti tyyppi, se myöhemmin tullut, viimeisen sanansa ja koikkelehti pidätteleväisen oloisesti pöytien välistä sekä sitten kynnykset sun muut rappusaskelmat ylös paikan sisätiloihin.

-Pieni rakko, tuhahti yksin jäänyt kesämies itsekseen. Hän ajatteli tovin onnettomuuteen joutunutta tuttavaa, jota keskustelussa oli sivuttu. Matti pohdiskeli tapaturmaan johtaneita tapahtumia ja kuinka koko homman olisi voinut välttää. Se oli harmittava takaisku kaiken kaikkiaan. Aikansa hän puntaroi ja pohdiskeli, mietti että maailma on arvaamaton syöveri ja unelmien pelikenttä. Sitten hän ryyppäsi lasistaan ja ajatteli hylkeitä. Nehän kun ovat aikamoisia vonkaleita…

Vessaa etsivä kesämies ryhtyi sisällä kysyväksi, jottei eksyisi tieltä ja sai tarvitsemansa ohjeet henkilöltä, jonka hän virheellisesti oletti kuuluvan henkilökuntaan. Tätä väärinkäsitystä ei koskaan oikaistu. Sisällä soi eri musiikki kuin ulkona. Terassin ämyristä tuli rokkia ja letkeitä kesäbiisejä. Sisällä kuului jotain mitälie taustasambaa tai karibialaista ilman laulua. Salissa pelattiin biljardia ja heitettiin jopa tikkaa. Puheensorina täytti todellisuusmaton vapaiksi jääneet tilkkupaikat. Auringonpaisteessa pidemmän aikaa liikehtinyt Daniel, joka hän oli nimeltään, hapuili hämärässä kuin pöllämystynyt peuranvasa. Eräs nainen seisoi niin paikallaan ja sopivassa kohdassa huonetta että D luuli häntä patsaaksi, ja niinpä tuli väistämisen laiminlyöneenä sohaisseeksi häntä tissiin.

-Oh! sanoi patsas.

-Anteeksi, olette niin veistoksellinen ja minä niin sokaistunut! virkkoi D kupla otsassa ja kompasteli neuvottomana kohti miestenhuonetta. Nainen räpelöi kommunikaattoriaan ja päätti innoissaan raportoida tapahtuneen, ei sentään viralliselle taholle vaan tuttavapiirilleen Facebook-päivityksen muodossa. Ei hän niinkään paheksunut saati myönnytellyt, vaan säilytti tyynen neutraalin näkemyksensä. Kuinka voidaankin aina osua ikään kuin napakymppiin vahingossa. Mutta äskeisestä hämmentävästä tilanteesta huolimatta kohtasi D sittenkin neuvokkaana miehenä helpotuksen vessassa. Viemäri vähän haiskahti, muuten oli autuasta. Kädenkuivaaja puhalsi kuin pasaati.

Vapauduttuaan piinaavasta paineesta ja silmiensä totuttua auringonpaisteettomuuteen D pystyi tekemään havaintoja sisätilojen suhteen. Väkeä löytyi enemmän sisää kuin ulkoa, itsekustakin säädystä ja kansallisuudesta kielikirjon perusteella. Veistoksellinen nainen mulkoili häntä hieman muttei tarttunut asiaan. Baaritiskin tarjonta oli näköjään runsaampi kuin ulkona, mutta ei täältä viitsinyt kuljettaa lasia ulos. Jos se nyt oli sallittuakaan. Tupakkaloosi näytti ylelliseltä. Keittiö sijaitsi yläkerrassa ja sen tuotoksia tuotiin tasaisin väliajoin alas perheille ja seurueille syömispainotteisemmalle ravintola-alueelle. Vaikka D tiesi ylhäälläkin olevan pöytiä, jotkut valitsivat silti eloisan alakerran. Vai oliko toisen kerroksen varsinainen ravintola jo tosiaan täydenpuoleinen? Nauttivatko nämä ihmiset siitä että saivat juoksuttaa tarjoilijoita rappusia alas ja ylös? Kuinka voidaan nauttia toiselle aiheuttamasta vaivasta rahan vastineeksi vaikka tuo vaiva aiheuttaa suoraan vain lisäharmia, esim. mahd. suurempaa odotusaikaa, myös itselle? Voittiko tässä talossa solidaarisuus vai sadismi? Toisaalta ehkä toisessa kerroksessa tosiaan oli täyttä, ja ehkä alhaalla oli monien mielestä viihtyisämpää. D nappasi kainaloonsa iltalehden ja päässään päätti loppuarvionsa jättämällä sen raolleen.

Ulkona tutussa pöydässä istui sillä aikaa Matti, joka hän oli nimeltään ja jota nimeä hän mielellään ilman siihen kohdistuvia väännöksiä totteli, paikallaan kuin tatti, ja katseli lahdenpoukamaa vaikkei siellä tapahtunut mitään. Häneltä jäi huomaamatta notkea veijarihahmo ja valvomatta se alue, jolla tapahtui jotain. Tyhmään lätsään ja sekalaisen seurakunnan vaatteisiin verhoutunut kuikelo nappasi muitta mutkitta lompakon Matin pöydänkulmasta ja asetti tilalle oivallisen, tosin puoliksi jo syödyn voileivän. 8 minuutin päästä Matti sattui kuin sattuikin huomaamaan että Danielin lompakon tilalla oli nyt puoliksi syöty voileipä. Matti söi nopeasti voileivän ja laittoi pääkoppansa sisäiset hammasrattaat raksuttamaan vallan vinhaa vauhtia. Koko terassialueella oli vain yksi epäilty, tuo omituinen kuikelo. Ja aivan oikein, hänen takintaskustaan pullotti Danielin römpsä, tai siis lompsa. Kuinka voidaan tehdä noin keskellä kirkasta päivää, näppärä suoritus. Gekkoliskon lailla hiipi tuo outoja supervoimia jostain saanut Matti kohti tuota takintaskua. Sitten hän suoritti näppärän vaihtotempun: nappasi lompakon haltuunsa ja laittoi tilalle oivallisen, kokoontaitettavan minishakkilaudan magneettisine nappuloineen. Kuinka olikaan kuikelo niin varomaton, taisi olla pilvessä ja olihan hänen kätensä vierustoverinsa reidellä. Sitten sankarillinen Matti lanteitaan ketkuttaen perääntyi alkuperäiselle asemapaikalleen, asetti lompakon entiselle paikalleen pöydänkulmalle ja oli hieman enemmän varuillaan kuin aikaisemmin. Pian Daniel palasikin vessasta.

-Johan löytyi, sanoi Daniel tyytyväisenä. Onpas täällä ulkona kirkasta. Toiset?

-Hae vaan, niin ei tarvi nousta ylös.

-Sinä senkin laiska paska…

-Hopi hopi! Lissee mehua!

Jossakin kaukana virui se onnettomuuden kärsinyt M:n ja D:n tuttava puoliksi unohdettuna, mutta kelpo vauhtia tervehtymässä. D ei koskaan saanut edes tietää lompsukkansa vaiheista lämpimällä terassilla. M ei koskaan vastaanottanut ylistystä pelastavasta toiminnastaan, joskaan ei myöskään toruja sitä edeltävästä tarkkaamattomuudesta. Kukaan ei tästä sattumuksesta saanut tietää. Hän oli jokseenkin tyytyväinen itseensä ja maailmaan, kuten ihmiset yleensä pääsääntöisesti enemmän tai vähemmän ovat, jos ovat viisaita taikka tyhmiä. Omalla tavallaan vaatimaton oli tämä maailman Matti. Ei hän olisi kysyttäessä ollut sen enemmän selvillä ihmiskunnan kaikkien eri voimien ja tahtojen ja olosuhteiden vaikutuksista toisiinsa kuin muutkaan, mutta hänellä oli kalpea aavistus siitä, että kaikki vaikutti kaikkeen mutta että hommat kannatti silti pitää yksinkertaisina henkilökohtaisella tasolla ja jokaisen omassa pikku elämässä. Hänen filosofiansa olisi kuulostanut aika mitäänsanomattomalta virallisesti esiteltynä. Eikä hän mihinkään sellaiseen olisi koskaan ryhtynyt, ei olisi osannutkaan, ei edes koskaan varsinaisesti ajatellut näitä vahingossa ja ikään kuin sattumalta noudattamiaan periaatteita.

Veijarikuikelo mulkoili M:n ja D:n pöytää aikansa mutta vaihtoi piakkoin maisemaa autuaammille metsästysmaille, ei siis kuitenkaan suinkaan manan majoille vaan merkiten juuri sitä kuten siinä seisoo. Olettaen että lompakoita ja arvokaluja voi kutsua metsästettäväksi riistaksi. Tämä urbaani metsästäjä oli yhtä kätevää matkapeliä rikkaampi ja lisäksi hämmentävän kokemuksen läpikäynyt. Toisten mielissä hän oli pian unohdettu ja itse hän myös jossain vaiheessa osittain unohti tämän päivän hahmoineen ja sattumuksineen. Eräänä päivänä hän löysi itsensä pelaamasta shakkia itseään vastaan Singaporessa. Hän aikoisi tehdä tekaistusta nimestään tunnetun tässä uudessa, eksoottisessa maailmankolkassa. Kuinka voikaan käydä tai jäädä käymättä.

-Nyt on minun vuoro käydä urineeraamassa, tokaisi Matti ja ponnisti seisaalteen.

-Turvallista matkaa, toivotti Daniel. Siellä on seikkailullisia elementtejä, mutta etköhän selviä niistä.

Oli tyyntä, oli kaunista, oli mitä viehättävin kesäpäivä. Daniel joi terassi-illan aikana seitsemän isoa juomaa ja Matti yhdeksän. Joitakin tuttavuussuhteita solmittiin ja myöskin soiteltiin puheluja tutuille, ystäville ja kylänmiehille. Päätteeksi käytiin torigrillillä ja tilattiin mitä tilattiin, saatiin mitä saatiin. D:n tukka oli melkein olkapäille ja M:n melkein niskaan, joten tulihan siinä hipeiksi jonkun toimesta äänekkäästi analysoiduttua, kuten D vähän myöhemmin asetteli sanansa huomattavin vaikeuksin, mutta parin yrityksen jälkeen jo jotenkuten onnistuneesti ja kielellistä rujopuheisuuttaan epäkriittisesti ihastellen. Veistoksellinen nainen oli palannut kotiinsa jo aikaisemmin. Matin luona oli muutaman hengen jatkot. Aamu valkeni aikanaan.