Työnimi Eljot Hårdlei Skotlannissa

Il Buffo Grazioso: Tehtävä ylämailla

-Veijaritarina

 

Pyllähdin jokilaivan kansituoliin ja sytytin Van Kempin.  Helteisen hikisen heinäkuun helliessä hermojani astui aurinko Aurajoen aaltoja... ja sitä rataa. Liikkeellä oli lapsiperheitä ja opiskelijoita. Miksei olisi. Maksoin matkani kirjallisuustieteilijän kulttuurisetelillä, lepuutin itseäni ajan minkä etappi kesti ja nousin maihin Forum Marinumin kohdalla. Rendezvousierini oli ilmiselvästi myöhässä, näin sen lombardirannekellostani jonka pariston olin juuri vaihtanut lainarahoilla. Taloudellinen tilanteeni sivumennen sanoen sattui näinä aikoina olemaan hieman ailahteleva. Siitä on nyt kuukausi. Mutta browninkini pysyi alati öljyttynä povarissa. Viime aikoina olin vain ollut pakotettu käyttämään edullista ja terveellistä, taatusti kotimaista rypsiöljyä.

Kumppanini loistaessa poissaolollaan päätin käyttää aikaa katselemalla uljaita laivoja. Suomen Joutsenen tuntee jokainen, mutta mikä oli tuonkin kuunarin historia? Entä tuo sota-alus? Maissa taas toisaalla, nurmikolle langenneina, narubikiniset viettelijättäret söivät kermajäätelöä ja paistattelivat päivää. Nymfettien taikina oli paisunut esimerkillisesti. Niin -mutta entä tuo uljas fregatti? Ja mikäs hökötys tuo sitten: ”Sotka”. Tämä entisaikaisen mutta kevyen, nopean ja taatusti merikelpoisen oloinen alus muistutti minua jostakin, mutta en tiennyt mistä. Minut valtasi näky.

vikingship-sotka-normal.jpg

Joku tökkäsi minua kylkeen ja kiljaisin irvokkaan kimeästi. Käänsin päätäni ja minua huimasi kuten aina, kun näen hänet. Siinä hän oli, se joku.

”Menossa merille, senkin kaapparin köriläs?”

Cosheeza Fox, kohtalokas kuten aina, kiireettä kyhätystä kuontalosta käsilaukun, kurvien ja koipien kautta aina kantapään kengänkorkoon saakka. Ja sitä rataa. Nostin kohteliaasti fedoraani.

”Oisi koht menny, jos viä oisit viipyny.”

Paikallinen aksentti oli vuosien varrella tarttunut minuun. Minuun, Eljot Hårdleighiin. Ehkä tosiaan pitäisi lähteä merille. Kävelimme käsikynkkää ravintola Daphneen ja tilasin meille whisky sourit.  Cosheeza etsi meille hämyisen nurkan takamustaan keinutellen ja sytytti imukkeen päässä nököttävän gauloise-savukkeen zippo-sytyttimellään, vaikka laskujeni mukaan seitsemän miestä olikin jo tarjoamassa hänelle tulta heti kun hän otti tupakan esiin. Siitä huolimatta että joillakin näistä oli paheksuva vaimo mukanaan. Ja lapset. Ja puoli sukua. Toin juomat ja siirryin suoraan asiaan. Puuhkansa demoiselle Fox viskasi nonchalantisti croupierille, joka odotti panoksia.

”Onko Novum Lombardian kirjallisuustieteen suurvisiirin paikka auki vaiko kiinni?”

”Kuinka julma oletkaan, Eljot-kulta, kun kovistelet minua näin...”

Cosheeza oli urkkinut selville, että Novum Lombardia oli lakkauttanut kirjallisuustieteen laitoksensa sen kannattamattomuuden ja epäkäytännöllisyyden vuoksi. En ollut ottaa onkeeni, en kuuleviin korviini. Kaadoin whisky sourin korvastani sisään ja puraisin röökini poikki. Oliko Novum Lombardian ideologia kuollut? Ilmeisesti johtoportaassa oli tapahtanut outoja asioita ja vuosituhantiset perinteet oli katkaistu.

Mutta Cosheeza pelasi taas kerran pöydän alla omaa peliään, josta kukaan ei ottanut selvää.

”Tänne se Game Boy, tuohan on antiikkia, kautta Goethen.”

”Yhyy!”

Nappasin harvinaisen hilavitkuttimen vinkaisevan Cosheezan reisien välistä ja katsoin sitä.

”Myyn sen Wenzelille tai Lovejoylle miljoonista ellei peräti tuhansista ja sitten voimme viettää vaikka lemmenloman Orkneyn saarilla!”

Cosheeza kalpeni. ”Mitä tiedät Orkneyn saarista?”

”No tässä kapineessa näyttäisi olevan paljon asiaa juuri niistä, Super Marion sijasta, jota ensin koitin saada esiin.”

”Ah, sinä kirottu pökäle!”

Cosheeza kiihtyi, mutta voitti takaisin itsehillintänsä ja avautui reisienvälisestä salaisuudestaan, koska sen varjeleminen enää tässä vaiheessa olisi ollut kuitenkin turhaa. Itse asiassa hänkään ei tiennyt paljon yksityiskohtia ja oli muka sen takia yrittänyt varjella minua puolitotuuksilta. Orkneyn saarilla järjestettäisiin mullistavanlaatuinen ”salainen sakramentti” lombardien, skottien, vallonien ja kansainvälisten kulttuurivaikuttajain kesken. Tähän saattaisi liittyä anarkismia, vallankumouksellisuutta, terrorismia, vehkeilyä, levottomuutta, kirjallisia matineoita, yleistä huliganismia ja helvetinmoisia juominkeja sekä mässäilyjä.

”Lisäksi... lisäksi luulen että minua seurataan.”

”Eikö se nyt ole ihan normaalia sinulle?”

”Näillä miehillä vaan pullottaa vähän liikaakin lahkeessa, jos tiedät mitä tarkoitan. Ja yksi heistä astui juuri sisään tänne! Väärän kuninkaan vakoojia!”

”Minkä kuninkaan? No jaa, hällä väliä!”

Tein mitä tällaisessa tilanteessa luonnollisesti tehdään... katsoin suoraan ovelle ja tervehdin iloisesti! Veivasin kättäni kutsuen häntä pöytäämme.

”HULLU!!!”

Cosheezan teatraalinen kirkaisu herätti luultavasti vielä suuremman huomion kuin minun morjenstamiseni. Se antoi minulle aikaa tarkkailla vastustajaani. Hän oli noin kuusi jalkaa ja kaksi tuumaa pitkä, romuluinen ja pukinpartainen. Hän näytti erittäin hämmentyneeltä ja tuijotti suoraan minuun. Sitten hän lähestyi .

”Hautuu juttu tuu tii tu töö ti tuu!”

Tämä mies puhui englantia cornwallilaisittain murtaen,  mutta ei hän suinkaan ollut vihamielinen. Hän näpräsi solmiotaan eikä ollut varma miten jatkaa siitä eteenpäin, joten yksinkertaisesti kehotin häntä ottamaan itselleen tuolin ja asettumaan oikealle puolelleni, Cosheeza kun oli vasemmallani. Tarkoitan tietenkin, että niistä asemista hän saattoi tarvittaessa vetää käsilaukustaan derringerin ja terminoida tämän veikon, jonka tarkoitusperiä en ainakaan minä tuntenut. Cosheeza saattaisi kyllä milloin tahansa kolkata minutkin takaapäin, mutta tuskin sentään ampuisi. Kai.

”Niin, kuinka tämän sanoisin... tosiasia on se, että minun on ollut tarkoitus tavata teidät,  herra Hårdleigh. Yllätyin, kun olitte täällä kuin odottamassa.” (translaatio cornwallin englannista.)

”Tunnette siis minut! Otatteko nimmarin paperille, kirjaan käteen vai kankkuun?” (translaatio buffo grazioso-englannista.)

”Ymmärtänette minut väärin! Mutta kankkuun, kiitos. Tämäpä ystävällistä. Kas niin, sanotaan nyt suoraan, että olen skotlantilainen vapaustaistelija, vaikka olenkin Cornwallista asunut koko ikäni. Sukuni on Skotlannista ja sydämeni on siellä.” (translaatio cornwallin englannista.)

”Tuo ei selitä, miksi olet seurannut minua kuin hai laivaa!” (translaatio aistikkaan vampin hienostuneesta englannista.)

”No kun sulla on niin hyvä ahteri.” (translaatio cornwallin englannista.)

(aistikkaan vampin teeskennelty tyrmistys)

”Kuulehan tipuseni, hän tietysti käytti sinua päästäkseen sinun kauttasi minun luokseni. (translaatio buffo grazioso-englannista.)

Mies puhui paljon Skotlannista, mutta ei sanaakaan Lombardiasta. Hänen nimensä oli Curadan MacStout. Cosheeza oli ollut oikeassa siinä että perässämme oli liuta vakoojia Vatikaanista, Yhdysvaltojen republikaanipuolueesta, Kuopion potkukelkkapataljoonasta, Venäjän autonomisesta kulttuuriseurasta, Suomalaisuuden liiton Ahvenanmaan alajaostolta, hijad-janitsaarien keskusliitosta ja vaikka mistä. Minä liityin asiaan kirjallisuustieteellisen taustani, suorittamieni tekojeni ja vallonisukujuurteni kautta. Kaikki halusivat että epäonnistuisin tehtävässäni, jota en ollut vielä edes vastaanottanut. Nyt olisivat kuulemma hyvät neuvot kalliit, sillä satama parveili vaarallisia roistoja joilla oli tuntomerkkini. Hän sai minut vakuuttumaan aatteemme oikeellisuudesta ja toimintamme välttämättömyydestä. Oudon johdatuksen vallassa tiesin mitä tulisi tehdä. Minulla ei ollut vaihtoehtoja. Hyvästelin Cosheezan juhlallisesti puristamalla häntä takamuksesta ja hän kuiskasi minulle naisellisen intuitionsa avittamana, että minun tulisi käyttää sitä venhettä, jota jo katselin satamassa. Mitä pahuksen halvattua? Mistä hän saattoi tietää spontaanisti tekaisemani pikasuunnitelman ytimen? Tästä lähtien päätin uskoa kohtaloon ja antaa suojelusenkelini hoitaa miettimisen puolestani.

Ryntäsin pystyyn ja loikkasin ulos suoraan lävitse ikkunan, joka särkyi tuhanneksi sirpaleeksi. Satamapoliisi koetti pysäyttää minua mutta tyrmäsin hänet hyvin tähdätyllä uppercut-knock’outilla leukaperiin. Jiihaa! Rynnistin eteenpäin ja vastaan tuli kaksi mölisevää mormonia. Työnsin heidät yhtaikaa kaksikätisesti Aurajokeen, siinä määrin synkronisoidusti että kuului vain yksi molskahdus. Cowabunga! Pääsin vain pienen pätkän kun kolmesta eri suunnasta loikkasi kommandopartiopoika päätäni kohti. Heittäydyn maahan ja he iskivät kallonsa toisiaan vasten mennen tajuttomiksi. Aina valmis! Nyt olin jo melkein viikinkilaiva Sotkan tuntumassa, mutta neljä jesuiittaa kaavuissaan steppasi minua kohti patukoita heilutellen. Eka kaatui monoon, toka kellistyi karateiskuun, kolmas nujertui Hunter S. Thompsonin kuuluisalla etutorppausnostolla ja neljättä varten jouduin valitettavasti käyttämään FN Browning M1900-pistooliani. Aseeni nimi on sattumoisin Dirlan.

”Daa, Dirlan, Dirlan, Daa! Ei oo kaikki kohdallaan? Daa, Dirlan, BAM BAM!”

En kuitenkaan ampunut. Huusin vain BAM-BAM, yhtaikaisesti tehden uhoavia liikkeitä Dirlanilla, tehostaen uhkaavutta työntäen samalla rajusti ja notkeasti lantiotani eteenpäin kahdesti. BAM BAM, ymmärrättehän. Viimeinen jesuiitta kalpeni, kääntyi ja lähti ulisten pakoon. Lantioliikkeeni ei ollut jäänyt huomaamatta läheisellä nurmikolla keimailevalta nymfettilaumalta. Sain heiltä raikuvat suosionosoitukset. Käännyin katsomaan heitä, puhalsin savut Dirlanista joka niin halutessani savuaa ilman ampumistakin, ja totesin rauhallisesti: ”Tarkoitus pyhittää keinot.”

Irroitin muinaisuiskon kiinnitysköyden, hätistelin innostuneet nymfetit kimpustani ja loikkasin ketterästi kannelle. Hoplaa! Väylä ulos satamasta maailman kauneimman saariston läpi avomerelle taittuikin yllättäen rauhallisesti meloessa ja ohjaillessa. Mittasin valloonilinkkuveitseni ja olletikin siihen kuuluvan kokoontaitettavan sekskantin avulla suunnan auringosta ja nostin empimättä purjeen.  Määränpää: Orkney-saaret, koordinaatit niin ja niin monta longituudia sekä niin ja niin monta altituudia. Oli peilityyntä... joten lankesin loveen ja aloin huutaa tuulta. Mitä, luulitteko tosissanne että rupeisin soutamaan? Menetin kehoni hallinnan, hyppelin ja tein villejä tanssiliikkeitä ja huusin tuulta kolme, seitsemän ja kaksitoista kertaa. Puhalsin purjeisiin, puuskutin puhuria. Kohta idästä nousi keltainen myrsky ja sankat salamapilvet lähestyivät hurjaa vauhtia. Toivuin haltioitumisestani ja sidoin itseni mastoon etten huuhtoutuisi pois nostattamani myrskytuulen mukana. Sulloin persiljaa korviini ja söinkin siitä osan transsin jälkimainingeissa. Matka jatkui monta tuntia Wellamon pyrstön määräämään vaikkakin minun laskemaani suuntaan. Viimein tuulet rauhoittuivat ja vapautin itseni köysistä. Naurulokki, albatrossi ja kyyhkynen laskeutuivat paattini kulmalle nokassaan palmunlehvä, ulpukka ja horsma. Otin rehut ja laitoin ne kattilaan. Sitten kolkkasin linnut, kynin ja perkasin ne ja laitoin nekin kattilaan. Tässä vaiheessa kapyysista alkoi kuulua kummaa meteliä. Avasin luukun.

”Päivää! Nimeni lienee niin paljon kuin Errol Welles. Tiedänkin teidän nimenne, sir!”

Sieltä kurkistikin kumma heppuli. Hänellä oli lyijykynänohuet viikset ja sankarillinen virne.

”Mitä pahuksen halvattua sinä minun muonavarastossani asustelet? Tule ulos!”

”Tuhannesti anteeksi, sir! Pukee teitä, sir! OOH!”

”Äläh lääpi... en suinkaan tahdo että meno on kuin serkkuni Belindan ajanvieteromaaneissa. Queer-tutkimus soikoon!”

Ilmeni, että tässä sopassa oli yhtä paljon sattumia kuin siinä, mikä valmistui kattilassa. Cosheeza oli lähettänyt tämän Errol Wellesin jo edellisenä päivänä tähän alukseen lymyilemään nähden ennalta, että pakenisin Turusta juuri sen avulla. Miesparka olikin puutuneempi kuin tukkisavotta. Ja sitä rataa. Cosheezalla oli totisesti aina enemmän hameensa alla kun olisi uskonutkaan. Och Skottlands sak är vår. Kertoessani että olin jumalallisen johdatuksen avulla matkalla Kap Hornin kautta Key Westistä koukaisten Kap Verden kautta Orkneysaarille ja kenties Skotlannin Ylämaille asti, hän katsoi minua oudosti, nojasi mastoon, pullisti korskeasti rintaansa ja kallisti päätänsä.

”Muuten hyvä, mutta Kap, Key ja se toinen Kap, eivätkö ne ole vähän turhia?”

”Puhut aivan totta, hyvä veli. Siellä voi käydä joskus toiste. Ei kaikkea kannattaa ahtaa samalle lomamatkalle. Stanley Fishin ja samalla verfremdungseffektinkin nimeen.”

Errol Welles tulistui. Hän paljasti harvaat hampaansa ja irvisti.

”Lomamatka? Tämä on totisinta työtä, mitä olemme koskaan kehneet! Kaiva esiin 2,5l pullo Claymore-whiskyä sieltä kölin alta, niin kerron kuinka totista!”

Minähän kaivoin. Ja hän kertoi. Hän ei ainakaan suinkaan ollut minkään kuninkaan vakoojia, oikean taikka väärän. Hän oli skottien vastarintamies, peloton sankari ja ammatillinen urkkija. Ennen kaikkea hän kuitenkin oli juoppo, naistenmies ja juoppo. Suurin osa hänen tilityksestään vaipui jonnekin kauas pois unohduksen sumuisille nummille delirium-säkkipillien ujeltaessa korvissani...

Seuraavana aamuna, tai kenties vasta viikon kuluttua, heräsimme krapulaisina Färsaarilta, jonne delfiinit olivat ohjailleet alustamme. En muistanut mistä ja miten olimme lumonneet delfiinit avuksemme enkä saanut kerättyä itseäni tarpeeksi jotta kysyisin Errolilta. Färsaaret - ei tämä nyt aivan matkan varrella ollut, mutta melkein. Kiinnitin apeana touvin poimuun ja loikkasin laiturille. Meidät otti vastaan jäkälällä seppelöity Aivør Fálsdóttir, joka kajautti komean laulun. Kaikki oli kovin unenomaista. Korvani meinasivat kuitenkin haljeta joten otin pitkän huikan venetsialaista armanjakkia, joka oli piilotettuna kenttäkiikareihini. Se helpotti kummasti. Nyt ei olisi enää pitkä matka Orkneyyn. Tästä välietapista ei taida olla paljon muuta kerrottavaa kuin että sen jälkeen kömmin kajuuttaan torkuille ja annoin Errolin ohjata koko loppumatkan. Olimme syöneet turskaa sekä lammasta ja korjauttaneet kovia kokeneen venosemme. Ai niin, näin kyllä Färsaarilla taivaalla liihottavan uljaan myrskylinnun, joka rauhallisesti istahti uiskomme Sotkan kokkaan. Aivør päivitteli hurjan linnun epätavallista käytöstä ja tulkitsi sen hyväksi enteeksi. Saimme myös yhden lampaan mukaan maskotiksemme, painolastiksi ja rautaisannoksiksi. Hänen nimekseen tuli tietenkin Aivør. Myrskylintu ei meitä seurannut, jonka tulkitsin puolestaan hyvänä enteenä.

Heräsin torkuiltani, seuraavana päivänä tai ehkä vasta viikon kuluttua. Hieroin silmiäni, muistelin Aivørin lauluja ja kaivoin povitaskustani nahkakantisen Hávamalin jonka myös olin saanut Färsaarilta. Löysin sieltä paljon tarpeellista viikinkiviisautta minua opastamaan. Sitten sytytin Van Kempin ja astuin kannelle. Mitä kohtasivatkaan silmäni. Errol Welles oli pukenut ylleen kiltin, nahkahaarniskan ja skottipäähineen jossa oli tupsu. Karjaisin – maata näkyvissä. Ollut jo kauan, totesi Errol ja hymyili harvahampaista hymyään. Olisinpa muistanut enemmän kaikesta siitä mitä hän kertoi merimatkan aikana. Skotlannin mies hän oli kuitenkin ja isänmaanystävä. Errol Welles oli Curadan MacStoutin uskottu vaikkakin eri klaanista kotoisin, joten tavallaan hänestä riippumattomana tekijänä toimien. Haukkasin palasen savustettua turskaa ja näkkileipää. Join puoli litraa piimää. Ranta lähestyi lähestymistään. Lähestyi... lähestyi yhä vaan. Lähestyi kiihtyvää tahtia. Nyt se oli jo ihan helvetin lähellä, nuo terävät ja armottoman kovat rantakalliot... voi helevetin kuustoista, Golgatan golem...

”Jarruta, senkin haggis! Reivaa purje! Käännä peräsintä! Vedä ohjaksista! Kaskelotti soikoon! Joyce-Beckett-Mann-Kafka!”

”Se on ampu nyt tulee mr. Eljot!!!”

Uiskomme ratsasti aallonharjaksella yli rantakallioiden ja viskautui pitkiä matkoja rannalle kanervikkoa viistäen kunnes otti kosketuksen maahan ja poukkoili koomillisesti eteenpäin. En tiennytkään että uiskot ovat näin amfibisia. Maasto kääntyi alamäeksi ja uiskomme kaahasi niittyä pitkin alas kuin maihinnousustaan ilakoiden. Tunsin itseni ensi kertaa tämän retken aikana merisairaaksi. Lopulta pysähdyimme pittoreskiin tammilehtoon. Kiitin kapteenia onnistuneesta laskeutumisesta, nostin housujani ja loikkasin maihin. Errol Welles tanssi juhlallisen ylämaalaisen miekkatanssin. Minä huomasin etten osannutkaan enää kävellä maissa, koska en ollut ryypännyt tarpeeksi loppumatkan aikana, ja mätkähdin turvalleni mättäälle. Jäin siihen miettimään hetkeksi.

Minut valtasi nimittäin outo tunne. Mikä minut oikeastaan oli johdattanut tänne? Miksi olin näin varma itsestäni ja näin äkkiä rohkeasti hyväksynyt kaiken? Pakon edestä olin ottanut tehtävän vastaan, mutta en tuntenut itseäni pakotetuksi. Merimatkamme ajankin olin vain yksinkertaisesti paahtanut menemään, elänyt hetkessä enkä kertaakaan kyseenalaistanut itseäni tai tekojamme. Jossain alitajunnassani kai näin asioita ja hahmoja, jotka olivat minulle ennaltamäärättyjä ja jotka tulisivat olemaan tämän oudon, mutta oikealta tuntuvan polkuni varrella.

Aika etsiä klaanin päämies. Olihan minut sentään valittu toimimaan kirjurina ja senesalkkina, kun Skotlantiin julistettaisiin itsenäisyys Lombardian kruunun alaisessa unionissa. Joutuisin tietysti ottamaan yhteyttä myös niinikään piakkoin itsenäistyvän Vallonian todellista valtaa pitävien tahojen ja kirjallisuustieteilijöiden kanssa, jotta heidät saadettaisiin liitettyä unioniin. Itse Lombardiassahan asiat hoitaisivat muut kuin minä. En olisi muutekaan tervetullut sikäläiseen hoviin sen jälkeen, kun satuin eräällä sekavahkolla matkalla astumaan Lombardian kruununperijän tädin. Tapauksesta tuli skandaali ja tarinasta sorvattiin suosittu eroottinen kioskinovelli. Se ei tosin ollut lainkaan hullumpi.

”Tehän olitte kiinnostunut valloneista, mr. Hårdleigh?”

Errol Welles näin havahdutti minut mietteistäni ja muistoistani.

”Minä olen aina kiinnostunut valloneista, sinä senkin sir Walter Scottin Ivanhoe mieheksesi. Kakista heti ulos mitä tiedät heistä!”

”Kyllä, sen aika on nyt. En suinkaan ole epätietoinen siitä tosiasiasta, että he liittyvät läheisesti suunnitelmiimme. Asian laita on vain niin, että sen enempää en tiedä, kuin että tällä saarella meidän on heidät kohdattava ja he tietävät kyllä tulostamme.”

”Eikös meidän pitänyt kohdata täällä skotlannin todellisia kuninkaallisia?”

”...mitä helvettiä! No ei, kun vasta ylämailla!”

”Aijaa, no taidettiin molemmat olla vähän kännissä siellä veneellä. Hällä väliä.”

Vasta nyt nousin ylös. Jätimme uiskon oman onnensa nojaan, koska se kyllä pärjäisi aina ja voisimme lähettää lähimmästä kylästä uskottuja orkneylaisia sitä uskollisesti vaalimaan. Päästimme molemmat pitkän pierun kunnioittaaksemme Rabelaisin muistoa ja samaten näin siunataksemme ja kiittääksemme uskollista Sotka-uiskoa joka meidät oli perille vienyt.

Seurasimme keltaista tiilitietä kohti pääkaupunki Kirkwallia, Aivør-lammas uskollisesti röhkien vierellämme. Tapasimme matkalla linnunpelättimen, peltiukkelin, nössön leijonan ja Hamelnin villiviikarin. Marssimme suoraan kaupungintalolle ja Orkneyn kuvernööri piti meille kahden illan porsastelujuhlat. Hän myös neuvoi meidät eteenpäin. Eräällä esikaupunkialueella pääsimme perille vallonien valtaistuinsalille, mutta se oli suljettu. Portinvartija tiesi kertoa, että meidän tarvitsisi vain mennä maagiseen sienimetsään niin löytäisimme koko seurakunnan. Tarina alkoi saada brandynhuuruisia piirteitä. Errol Welles kuitenkin johdatti minut kohti sienimetsää. Aivør ahmi sieniä kuin tryffeliporsas, olimme nimittäin unohtaneet ruokkia sen. Onneksi se oli neuvokas. Eipä aikaakaan, kun meitä lähestyi tomupilven saattamana lauma hurjistuneita valloneita. Useimmilla heistä oli kähärä tukka, lyhyen tanakahko ruumiinrakenne, lystikäs asenne ja epäkäytännöllinen luonne. He olivat kuitenkin kovia kaivos- ja rautamiehiä.

”Olemme Vallonien Maailmanpankin Edinburghin rautaloosi kevätretkellä. Hop, hop!”

Kaivoin oitis esille rintamerkkini, punaisen kukon keltataustalla. Seurasi ihastuneita huudahduksia, juhlallisia halauksia ja salaisia kädenpuristuksia. Minut oli hetkessä hyväksytty yhdeksi heistä, vaikken heidän ulkoisia piirteitänsä jakanutkaan. Errolia he sylkivät ja pilkkasivat, mutta hän kesti sen kuin nöyrä mies, muistaen päämääränsä. Edinburghin rautaloosi oli näennäisellä kevätretkellä Orkneynsaarilla saattaakseen meille sanomaa ja tarjotakseen meille työkaluja tehtävämme seuraavaa vaihetta varten.

Kohteemme oli Lilith Drebin, Skotlannin tosi kruununperijä ja Mary Stuartin sekä Harald Sinihampaan jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Hänet oli sikamaisesti kidnapattu vastavoimiemme toimesta. On tunnustettava, että se oli uskaliaasti tehty ottaen huomioon hänen taistelutahtonsa, pahansisuisuutensa ja munillepotkialaisuutensa. Vastavoimamme oli Kustannustehokkaiden Amerikkalaismielisten Teollisuusvaltioiden Talouskasvu-uskoinen, Innovatiivinen ja Avomielinen Koalitio Aitojen, Niskuroimattomien ja Sankarillisten Sotilaiden Avittamina. He tahtoivat lakkauttaa humanismin ja alistaa maapallon New World Orderille ja rikkaimmalle 0,000000001% väestöstä. Me emme tulisi katsomaan sellaista selvin päin! Emmekä edes humalassa! Emmekä myös kääntäisi katsettamme pois! Me pelastaisimme Lilith Drebinin ja asettaisimme hänet itsenäistyneen, kukoistavakulttuurisen Skotlannin valtaistuimelle. Idealistinen paatoksemme ei veisi voittoa käytännön järkevyydestä, vaan kaikki tulisi toimimaan sulassa sopusoinnussa kun talousmahti langetattaisiin polvilleen.

Eikä siinä vielä kaikki.

Me kruunaisimme hänen sievään päähänsä Lombardian rautakruunun.

Iron-Crown-501x200-normal.jpg

Hänestä tulisi Skotlannin, Vallonian ja Lombardian suurruhtinatar! Me tulisimme luomaan uuden Kalmarin unionin, sopeutettuna nykymaailmaan, mutta ei nykyisen järjestelmän ehdoilla!

Päätäni melkein huimasi, joten otin pitkän huikan Claymore-whiskyä ja sytytin Van Kemp-sikarin. Ilmeisesti uppiniskaiset ja itsepäiset lombarditkin olivat suostuneet tähän järjestelyyn.

Kuten ennenkin, otin tehtävän vastaan kun en muuta voinut enkä muuta halunnutkaan. Errol Welles oli työnsä tehnyt ja jätti minut jatkamaan suurta tehtävää. Hyvästelimme juhlallisesti ja ryyppäsimme vielä kerran laulaen skotlantilaisia ja suomalaisia kansanlauluja. Sitten valloonit kuljettivat vaunuillaan minut sammuneena Stromnessin satamaan, jossa minua odotti katamariini. Havahduttuani vannotin heitä pelastamaan Sotka-uiskon ja astuin katamariinin puikkoihin. Hurautin sillä suuremmitta taka-iskuitta Invernessin satamakaupunkiin Skotlannin ylämailla, koko matkan iloisesti säkkipilliä soittaen. Säkkipillin olin saanut Orkneyn kuvernööriltä. Yhdessä pilleistä oli Orkneylaista whiskyä. Imaisin siitä aina välillä antaakseni soitolleni uutta pontta. Soittoni sai merihirviöt tanssimaan lambadaa ja viheltämään mukana. Kohta kuitenkin loikkasin Invernessin laiturille. Kyltti kertoi ettei Loch Nesskaan ollut mahdottoman kaukana, mutta uskokaa tai älkää, tieni ei suinkaan tulisi viemään sinne. Olinhan jo nähnyt kylliksi merihirviöitä, Nessien serkkupoikia, matkalla Invernessiin. Etsin sen sijaan käsiini kuorma-aasimyymälän, mutta sitä ennen upotin katamariinini. Tehtäväni oli tästedes oleva erittäin salamyhkäinen, ellei se sitä jo ollut aikaisemmin. Yksin oli minun kuljettava, kaiken keskellä yksin. Ja sitä rataa.

Yksin lukuunottamatta uskollista Hamish-aasiani, jota ilman en olisi pärjännyt karuilla ylängöillä ja sumuisilla nummilla. Minun ei tarvitse kertoa, miten jouduin pistämään itseni likoon ja käyttämään kaiken samoojan taitoni, yrttituntemukseni ja luontovaistoni pärjätäkseni olosuhteiden kanssa.

Lumi pöllysi vuorenhuipuilta alas ylängöille ja kukkuloilta tuivertaen alas tasangoille. Tämä oli Ylämaa, ja onneksi Hamish kantoi kelpo Highland Queen-whiskytynnöriä. Sumupilviä leijaili silmänkantamattomiin... sillä sumu peittää näkyvyyden. Tajusitteko?

Vajosin jossain vaiheessa houreuneen ja näin Castello di Lombardian ja Perttu Oltermannin, Lombardian kruununperijän. ”Katsohan poika, minkä olen löytänyt!” sanoi Oltermanni ja heilautti kahden käden raskasta skotlantilaista kaksiteräistä lyömämiekkaa, claymorea, laajassa kaaressa. Se oli niin terävä, että leikkasi kahtia ilmamolekyyleja, mikä aiheutti otsonin tuoksun. ”Ei se minua mitään haittaa että häpäisit tätini, se kaipasi sitä. Eläköön Lombardia!” Hätkähtäessäni hereille tunsin vielä otsonin katkun nenässäni. Otin Hamishin lieasta, ryyppäsin piimää ja haukkasin ruisleipää, sytytin Van Kempin ja jatkoin matkaa. Eljot Hårdleighin olisi kuljettava yksin.

Horjahtelin hämärän rajamailla kun viimein kiivettyäni ja keploteltuani taas yhden vuoriston halki tulin solaa pitkin alas enkä voinut enää pitää tajuntaani hereillä vaan retkahdin rähmälleni kukkakedolle. Hamish lämmitti minua uneni aikana. Herättyäni jaoin aasin kanssa savupotkan, sillä Hamish oli ylämaalaisena oppinut kaikkiruokaiseksi, ja aloin tutkia ympäristöäni. Olimme noin puolensadan metrin päästä ilmiselvästä, ihka oikeasta golf-viheriöstä. Kuinkas muutenkaan.

Muikeata, makoisaa. Tarkistin vallooneilta saamia ohjeitani, joka oli kirjattu hylkeennahkaiselle pergamentille. Nyt joutuisin kiertämään näitä lääkäreiden, ja uusrikkaiden, ja uusrikkaiden lääkäreiden, viheriöitä löytääkseni joukosta edukseen erottuvan mailapojan. Mielessäni toivotin Hittavaisen papanat näiden mystisten arvoitusten niskaan. Piristyin juomalla viimeiset huikat Highland Queen-whiskystä ja juomalla Café Cortadon, jonka olin saanut yhdeltä valloneista. Kaipa tämä nyt etenisi ihan käsikirj...

”Fore!” Heittäydyin vaistomaisesti rähmälleni niin että taskumattini kilahti pikkukiveä vasten muistuttaen elämän pienistä iloista lamauttavan kuolemanvaaran hetkelläkin. Ylitseni kulki ohjus nimeltä golfpallo, osui vaahterapuuhun ja kimposi 90 asteen kulmassa hiekkabunkkeriin. Se oli muuten tienoon ainoa puu. Siinä se puu jökötti kuin mikäkin kyrpä, epäilemättä maamerkkinä toimiakseen. Nousin ylös, pyyhin pölyt trenchcoatistani ja käännyin katsomaan minkä valtion toimesta ohjus oli lähetetty. Otin toki myös kunnon huikat 1,75l taskumatistani, jossa oli Claymore whiskyä. Läksiäislahja Errol Wellesiltä, sivumennen sanoen. Ei minulta jemmat lopu.

Golfpallon tykittäjä lähestyi minua. ”Oletko shinä kunnosha nuori miesh?” Tunnistin hänet heti. Hän oli shalainen agentti ja eshimerkikshi shukellushlaivan kapteenikin. Lahjomaton, ja vaikka mitä pashkaa. Pitikö minun hänetkin vielä kohdata. ”Shano nyt jotain!”

”Koskaan en ole ollut paremmassa kunnossa, tai tarkemmin ottaen olen, koska olen juuri aasini kanssa taivaltanut halki pohjoisen Skotlannin vuorten.”

”Shaatanash!! Mennään Sportsh Clubiin niin hoidetaan shinut kuntoon. Vähän nukkavierulta pashkiaishelta näytätkin. Shekoitetulta ja ravishtetulta.”

Olipas tuo näyttelijä päässyt lihomaan eläkkeellä ollessaan. Voimakkaasti hän kuitenkin vielä liikehti eikä suinkaan lyllertänyt kuin mikäkin tuhnuttava läski. Yhtäkkiä kiinnitin huomioni hänen ”mailapoikaansa” joka seurasi näennäisen kunnioittavan etäisyyden perässä. Hänen caddiellaan oli kuin olikin 1) pitkät punaiset hiukset, *check*, 2) syvän siniset silmät *check*, ja 3) norja vartalo, *check*. Päässään hänellä oli skottien tupsumyssy ja yllään aateliset hepenet tupsuineen ja nauhoineen. Hänellä piti olla myös 4) tulinen luonne ja värikäs ulosanti. Golfia pelaava näyttelijä käännähti äkkiä ja laittoi kätensä hänen olalleen sanoakseen jotain...

”Jos yrität käpälöidä minua, senkin ruma, elähtänyt kurppa, leikkaan irti kurttuisen, löyhkäävän mulkkusi ja syötän sen supikoiralle, jos vain mistään löydän kylliksi kaikkiruokaisen, kauhtuneen, epätoivoisen supikoiran äpäräpenikan!!! #@&!¤#&€!!!”

Jos hän oli kidnapattu, ei hän kuitenkaan kuulostanut suuremmissa vaikeuksissa olevan. Niin, ja 4) *check*! Mitenköhän tämä yksi näyttelijä koko soppaan lopulta liittyi. Tunsin itseni joka tapauksessa melko nuivahtaneeksi ja marssin mielelläni sports clubille mailapoikamme antaessa reippaasti tahtia.

”Oikee jalka, vasen jalka! Oikee jalka, vasen jalka! Oikee jalka, vasen jalka! Oikee jalka, vasen jalka! Oikee jalka, vasen jalka! Oikee jalka, vasen jalka! Oikee jalka, vasen jalka! Oikee jalka, vasen jalka! Oikee jalka, vasen jalka! Oikee jalka, vasen jalka! Oikee jalka, vasen jalka!” Jne.

Voi nyt pahuksen halvattu soikoon ja Kolme sisarta ja Kirsikkapuutarha päälle. Hän ei kyllä näytellyt caddien rooliansa erityisen vakuuttavasti.

Sports Club oli täynnä vauraita ja kitsaita skotteja. Seinät olivat whiskytynnyreitä. Baaritiski oli tehty whiskytynnyreistä. Istuimet olivat whiskytynnyreitä. Ihmiset näyttivät whiskytynnyreiltä jotka osasivat puhua. Golfmies tilasi meille kolme absinttia raakana. Ihmettelin että juoko caddiekin noin vain raakaa absinttia.

”Luuletko että olen joku hempeä neito jonka mekko on kehrätty Tralalalalidalessa?!” hän pilkkasi minua. Tätäkö minä kaipasin?

Absintin kietaistuani päätin tehdä jotain sentimentaalista. Astuin puhelinkioskiin ja soitin kaukopuhelun Cosheeza Foxille. Halusin vain kuulla miten hän oli selvinnyt ja pärjännyt. Puhelin hälyttii kolme kertaa, sitten hän vastasi hunajaisesti.

”Hellou, muru.”

”Olen Skotlannissa. Mitessää?”

”Hyvä, olet pärjännyt loistavasti. Minäkö? Minä vetäydyin nyt vähäksi aikaa maalle tädin luokse. Tarvitsen breikin tästä kaikesta, ja...”

Taustalta kuului hälinää. Tunnistin liiankin hyvin tutun äänen.

”Älä sie tyttö nyt sille jutusta kun se on jo lähteny ja sillä on kaikki kunnossa mennään me mieluummin uimaan mulla on siulle kaljaakin mennään nyt tule nyt laita bikinit!”

Teppo Mäkivaara... ja Cosheeza. No jaa. Ehkä niin oli paras. Jos he pitivät toisistaan, niin suotakoon heille se. Nielaisin mutta teeskentelin etten ollut kuullut mitään.

”Hyvä kuulla! Täälonkaikhyvin. Jatkan tehtävää. Pidä hauskaa. Nyt on vähän kiire. Moi!”

”Tsau, muru.”

Palasin sekavin tuntein pöytään, jossa istuivat Skotlannin tuleva kuningatar ja tämä päämääriltään epämääräinen entiteetti. En enää välittänyt mistään mitään. Olin päässyt perille, nyt löisin korttini pöytään kuin se saatanan Teppo löisi mulkkuaan minne lystää...

Näytin Shean C...hinaskille kirjallisuustieteilijänvirkamerkkiäni ja odotin minkälaisen äijäyksen se antaisi tälle ukolle joka ehkä oli tai ehkä ei ollut kidnapannut tätä oikukasta prinsessaa ja toivon mukaan tulevaa kuningatartani.

Nähtyään virkamerkkini golfpeluri ojensi typerän mailansa karskin viehkeälle caddielle, riisui typerän lakkinsa ja sitten tapahtui jotain odottamatonta: hän alkoi riisua typerää naamaansa.

Naamarin alta paljastuivat seikkailullisen salskeat kasvot metkassa virneessä; hän tiesi yllättäneensä minut.  Pari kammanvetoa jakauksen korjaamiseksi, muutama itsetietoinen sipaisu sormella viiksikarvoihin minua velmusti mulkoillen, ja sitten hän vihdoin esitteli itsensä:

”Päivää! Nimeni kuuluu kiistatta: Orson Flynn.”

Hänen aikaisemmin käyttämästään puhetyylistä ei ollut enää jäljen häivähdystä havaittavissa. Hän olisi totisesti voinut olla Errol Wellesin vanhempi veli, joka vain oli elänyt hieman toisenlaista elämää, joka oli omanlaisen jälkensä jättänyt häneen, kuten Errolin elämä oli jälkensä jättänyt Erroliin.

”On hyvä että esittäydyitte juuri kirjallisuustieteilijän virkamerkkinne kautta, hra Hårdleigh, sillä juuri kirjallisuustieteilijän ominaisuudessa teitä loppujen lopuksi tarvitaan, muiden kiistattomien ansioittenne lomassa. Olette matkanne varrella ollut yhteydessä useiden asiamiestemme kanssa, mukaanlukien serkkuni, joten tiedätte yhtä paljon ellette enemmän kuin minäkin. Olette olleet kovilla, ja sydäntäni särkee sanoa, että...”

”Lopeta vetistely, senkin veteläperseinen salonkisapluuna! Kerro vain, mitä pitää tehdä jotta pääsen pois tästä #@&!¤#&€!!! valepuvusta ja taistelemaan! Taistelemaan tulevan kruununi puolesta!”

Katsoin Lilith Drebiniä uudessa valossa. Alkoi vaikuttaa siltä, että hänessä oli paljon muutakin kuin vain tyhjää puhkua. Hän tulisi vastaamaan huutoon. Sydämeni täytti luonnollinen kunnioitus ja ihailu. Pysyin kuitenkin hiljaa, sillä minäkin halusin vain kuulla saman, minkä Lilith.

”Öööh... aika on tosiaankin kallis, ja yksi asia on jäljellä, jotta saamme Lady Drebinin valtaistuimelle ja Skotlannin maan vihdoinkin itsenäiseksi vainolaisen ikeestä. Teitä, hra Hårdleigh, ja teitä, lady Drebin, odottaa kilpamatka Lombardian rautakruunulle.”

Tunsin itseni oudolla tavalla pitkästyneeksi. ”Kuulimme jo siitä, kerro seuraavaksi missä se on ja miten pääsemme sinne.”

”Niin just, senkin lihava köriläs #@&!¤#&€!!!”

”Se odottaa teitä erään Edinburghin linnan bastillionin holvikellarissa. Lombardit ovat sen sinne salakuljettaneet ja yksi heistä sitä siellä vartioi. Minulla on teille kartta, olkaa hyvä, tässä."

Ryyppäsimme vielä oikein olan takaa ja sitten suuntasimme kolmistaan kohti Edinburghin linnaa, kunnes Orson Flynn taittoi nilkkansa ja joutui jättäytymään taakse. Annoimme hänelle Hamish-aasin ja pidimme itse Aivør-lampaamme. Orson yrittäisi kiertotietä perille, samalla koettaen eksyttää vakoojat sekä hampuusit. Tulin vasta nyt miettineeksi yhtä asiaa.

"Tiedätkös prinsessaiseni miten lombardien rautakruunu saatiin anastettua Monzan katedraalista?"

Lilith mulkaisi minua kuin halpaa makkaraa. Niin hän oli tehnyt usein ja tulisi vielä monta kertaa tekemäänkin. Tosin niin hän useimmiten katsoi muitakin.

"Kukaan ei tiedä miten lombardit saivat sen haltuunsa alunperin, ja harva tietää miten he sen tällä kertaa tekivät. Joten älä kysy noin vaikeita, senkin #@&!¤#&€!!!"

"Pitääkö sinun kutsua minua tuolla lailla?"

Lilith onnistui näyttämään katuvaiselta.

"Jaa... no hyvä on sitten. Olet vain #@¤&!!"

Olin oikein ylpeä uudesta, kohonneesta asemastani. Sinä yönä pidimme vahtia leirinuotiolla vuorotellen. Aivør kuorsasi kuin moottoroitu raamisaha.

Heräsimme auringon kajastaessa ja hullujen sotureiden huutaessa.

Seurasi kiihkeä neuvottelu mutta takaa-ajajamme lähestyivät, joten Lilith pohjimmiltaan käytännöllisenä tyttösenä kohautti harteitaan ja loikkasi notkeasti lampaan selkään. ”Tämä ei ole arvoni mukaista, tunnen itseni naurettavaksi!” hän huomautti. Jätin hänen arvonsa tällä kertaa huomiotta.

”Puskii Aivør!!!” Läimäytin färsaarelaista lammasta takamukselle ja se lähti hurjaan kiitolaukkaan. Skotlannin prinsessa piteli niskavilloista kiinni ja kiroili ensin tulikivenkatkuisesti mutta kiljui sitten riemusta. Eivörin vauhti oli valloonivyöstä esille ottamani tutkan mukaan 74 km/h ja kiihtyi yhä. Mitä ne oikein mahtavat syöttää lampailleen sielläpäin? Kuin ihmeen kaupalla Lilith pysyi kyydissä. Hänet oli kai luotu satulaan. Tai ainakin lampaanselkään. Lilithillä oli hyvät lanteet, ja niin oli Eivörilläkin. Jäin katsomaan ja pohdiskelemaan kummistako oikeastaan tykkäsin enemmän... kunnes ensimmäinen tuntematon bandiitti ilmestyi kukkulan takaa. En tunnistanut heidän asepukujaan enkä heidän lippuansa. Ylivoima oli suunnaton.

Mutta nyt olin elämäni vedossa. Ja niin oli Lilithkin:

”Tämä saakelin lanoliinitukkohan kulkee kuin viritetty Galloway aero-enginellä #@&!¤#&€!!!”

”Bravo, Aivør!” huikkasin heidän peräänsä ja käännyin vastustajiani kohti... sitten sain kopauksen otsaani ja kieltämättä pökerryin.

Perklauta. Heräsin sahapukkiin sidottuna kuhmu päässä. Läheisestä puusta killui hymyilevä, hirtetty mies. Päättelin hymystä, että hän oli kuollessaan ejakuloinut housuihinsa. Mikäpä siinä hymyillessä.

Minua lähestyivät saksalaiset veikkoset, jotka tanssahtelivat yhdessä ja lauloivat kaiken kukkuraksi hirtehistä laulua: "Günther und Schneider bemöchten gynekolog, bemöchten gynekolog, bemöchten gynekolog!!!" Tämä sai minut niin pelokkaaksi, että ammuin jylisevän pierun vastustajieni turmioksi. Suunnitelmani onnistui yli odotusten, sillä suolikaasupurkauksen seuraukseksi lennähdin kauaksi pois sahapukista, siteistäni murrettuna, ja laskeuduin vaahteraan. Sitten puhalsin pilliin. Se lauloi: "M'gawa! Niktimba!" Suorana vaikutuksena mastodontti saapui alleni ja laskeuduin sen selkään.

Koska mastodontin päässä oli masturbaani, päätin melko pian jättää sen kyydin sikseen ja jatkaa matkaani omin neuvoin. Tämä ei suinkaan tarkoita että olisin kaksineuvoinen. Olen vain neuvokas.

Sain tekstiviestin puhelimeeni joka kertoi että Lilith oli jo omin päin löytänyt rautakruununsa Edinburghista. Minun tarvitsisi vain löytää tieni sinne niin kaikki olisi hyvin.

Lady Lilith Drebin, Skotlannin sekä pohjanmiesten liittouman, se on Kalmarin uuden Unionin kuningatar, lombardien rautakruunun kruunaama kirottujen vallananastajien joiden nimet tultaisiin pyyhkimään kruunun historiasta, se on Kaarle Suuren ja Napoleonin tapaan, taivutti itseensä mahtipontisen asennon ja jysäytti kolme kertaa Oltermannin sauvalla lattiaa. Hän jylisi kuin vaskipasuuna:

”MINÄ OLEN LILITH ENSIMMÄINEN, SKOTLANNIN TOSI JA OIKEA HALLITSIJA VERENPERINTÖNI MYÖTÄ! ENSI TÖIKSENI TULEN VALTAMAAN ENGLANNIN MAAN. #@&!¤#&€!!!”

Voi pahuksen halvattu... Ja sitä rataa

~Finito~