Oli aika taas pitkästä aikaa kunnolla kohdata ulkomaailma ja vetäistä tyypillinen promenadi. Lankatuilla vagabondeilla raivasin tieni enkä viitsinyt käyttää bussia, vaikka kortin latausta olisi ollut vielä jäljellä. Käytän linja-autoa sitten kotimatkalla. Hämeenkadulla sattui hämmentävä episodi: vastaan kävelevä nuori nainen huikkasi minulle: -JEESUS RAKASTAA S(in)UA! TOSI PALJON!! eikä (onneksi!) jäänyt sen enempää selittämään itseään vaikka hieman hiljensin vauhtia ja katsoin kummissani. Vieläkö vaan rakastaa, vaikka olen eronnut kirkosta ja pessyt kasteeni pois Katumajärvellä? Eikö tässä mikään auta? Päästäkää minut pahasta!

No, Piispankadulla päätin kysyä teologista neuvoa itseltään arkkipiispalta koska portti sattui harvinaislaatuisesti olemaan auki. Pian seisoin arkkipiispantalon pihassa ensimmäistä kertaa elämässäni. Autiota oli, ei valoa missään. Räpsäytin pari kuvaa tästä palatsista kun yhtäkkiä korvan juuresta jylisi tuomiopasuuna: -KEN TRAMPPAA MINUN MAILLANI?! En ollut löytänyt mistään matkan varrelta vielä niistämispaperia, joten niistin nenäni violetin kaavun helmaan(ilmeisesti piispa vietti jo paaston aikaa) ja livistin kaikessa nokkeluudessani.

Nyt istuskelen salaisella taukopaikallani joenvarressa pikku hiljaa matkalla laivaveneravintolaan lohikeitolle, ja mietin etteivät matkani seuraavien etappien välttämättä tarvitse olla niin pakanallisia ja rienaavia kuin sen alku. Syytön minä siihen olin.