Kaunokirjallisuus, et ole enää kaunis!

"Vissa gymmande män duschade inte alls. En skön, halvmeter hög individ stod och stirrade på mig iförd en rosa badponcho med stjärnor. Stirrade och stirrade. Jag blev så glad att hen gav sig tillåtelse att stirra på mig."

Näin kirjoittaa edesmenneen Jörn Donnerin suunnilleen minun ikäiseni äpäräpoika melko vastikään julkaistussa käsittääkseni pikemminkin omaelämäkerrallisessa kuin autofiktiivisessä päiväkirjaromaanissaan tuokiosta yleisessä uimahallissa. Välttelemällä pakotetun tuntuisesti ja epäilyttävästi tämän ilmeisen nuoren yksilön sukupuolen ilmaisua ja muut vihjaukset siihen, kuin ehkä tuo vaaleanpunainen uima-asu(tämähän nyt ei välttämättä määrittele mitään eikä ketään), hän asettaa itsensä melkoisen outoon valoon, eikö teistäkin? Mitä kertoja peittelee, onko hän jonkinlainen lisää kierroksia nykyajan myötä koneeseensa saanut Nabokovin Humbert Humbert? Samalla koko hänen maailmankatsomuksensa ja elinympäristönsä on oudoksuttava rakenteeltaan ja tunnelmaltaan. Se ei ole hänen tarkoituksensa, mutta tällainen on eritoten alleviivattujen ja kursivoidun kohtien vaikutus. Tähän on tultu, eikä se tähän jää.