Aion kirjoittaa dekadentista liftaajasta...

Palatkaamme rakkaaseen aiheeseen: kyllähän minäkin olen sitä mieltä, että ihmiset pääsääntöisesti ovat suurimman osan vuorokaudesta sietämättömyyden rajoilla. Ajatelkaapa heitä, jotka kuljettavat mukanaan lemmikkejä ja lastenvaunuja kaikkialle, työpaikoille ja ravintoloihin ja puistoihin, ylipäätäänsä julkisille paikoille! Tavallinen ihminen ja aivan samaten jopa tavallista parempi joutuu keskittymään heitä väistääkseen tai kävelemään suoraan päin, mikä myös vaatii aivan erityisen ponnistuksen ja ties mitä jälkiselvityksiä, jos sattuu esimerkiksi astumaan koiran päälle tai potkaisemaan vauvakärryt ojaan. Meteliä nämä myös pitävät ja silloin kun eivät, niin vaativat kuitenkin huomioimista ja kenties katsekontaktia. Nämä olennot jotka tämmöisten kanssa kulkevat ovat selkeästi jotakin eri rotua tai lajia, jotakin vastenmielistä ja käsittämätöntä. Pitäisivät riippakivensä ja mieluiten myös itsensä jossakin omalla yksityisalueellaan. Kenen tahansa pitäisi tämä tajuta ja oppia häpeämään, jos sortuu joskus tästä ihmisarvoisesta käytöksestä poikkeamaan. Jos taas heillä ei edes ole omaa yksityisaluetta niin ei heillä kyllä helvetti soikoon pitäisi myöskään olla mitään eläimiä tai lapsia. Pitäytykööt lomamatkoilta ja elokuvateattereista kunnes ovat säästäneet sen verran, että hommaavat talopahasen vaikka Kainuusta. Siellä voi sitten pitää karjaa ja panna lapsia maailmaan. Ainoat lapset jotka varsinaisesti kuuluvat kaupunkeihin ovat katupojat, kengänkiillottajat ja mahdollisesti lyseolaiset. Tällaisia on mittaamattoman paljon helpompi sietää. Esim. tehdastyöläisten lapset taas voi tunkea lähiöihin ja erillisiin työläiskaupunginosiin, se on jo eri asia.

Ensimmäinen valvontapäivälukemistoni on Michael Enden Tarina vailla loppua, joka loppuu aikanaanja seuraava on tämmöinen hassu pokkariversio Eino Leinon proosallisesta Orja-sarjasta. Työn orja, Rahan orja, Naisen orja, Onnen orja. Pokkari mahtuu liivintaskuun, jos tämä vain ei ole kerta kaikkiaan liian paksu, se on nimittäin aikamoinen pikkujättiläinen. Työpaikkalukemiston täytyy täyttää ajanvietekirjallisuuden kriteerit, sen on oltava keveää mutta siihen pitää myös voida uppoutua, mikä ei kyllä suinkaan ole paradoksaalista mutta nämä eivät silti läheskään aina toteudu yhtä aikaa.

Nyt kirjoitan dekadentista liftaajasta ja kuntosalin tytöstä...