Kerron teille nyt surullisen tarinan nuoruudestani. Kirjeystäväni, josta piti tulla tyttöystäväni, sai aivokasvaimen ja kuoli.

Hän jänisti tapaamisestamme, joten en koskaan edes tavannut häntä. Muistan, kun odottelin Turun Tuomiokirkon edessä sijaitsevilla tuoleilla ja satuin lukemaan Pär Lagerkvistin Kääpiötä - epäilemättä kirjallisuustieteen kurssimateriaalia. Hän oli pahoillaan ja häpeissään ja ajatteli ettei minua varmaan enää kiinnosta mutta annoin toki anteeksi ja olin sitkeä. Ensi kertaa kun juttelimme netissä olin arviolta 17. (Edit: ehkä sittenkin vähän vanhempi) Puhuimme joskus puhelimessa, lähetimme tekstiviestejä ja - ihan oikeita kirjeitä.

Hän oli vissiin Raahesta mutta asusti myöhemmin toisella paikkakunnalla, jonka nimi nyt ei juolahda mieleeni. Hän soitti selloa - se oli hänelle tärkeää, soitti raivokkaasti, hänellä oli koiria, hänen isänsä oli jonkinlainen merimies ja hänen piti mennä matkustelemaan Venäjälle, jonkinlaiselle tutkimusmatkalle. Mutta sitten tuli se tauti ja hän näki painajaisia lepakoista. Liput peruttiin. Sain vielä tekstiviestejä sairaalasta. Viimeiset kirjoitettiin ilmeisesti todella vahvassa lääkityksessä.

En viitsi tässä julkistaa hänen koko nimeään, koska se ei tuntuisi asialliselta, mutta toki muistan sen vielä. Toinen nimi oli Helena ja siitä pidin eniten. Minulla on vieläkin hänen kirjeitään tallessa tuossa kaapissa vieressäni. Mitä kertoisin vielä hänestä? Joskus hän joi tilkkasen rommia. Mahdollisesti hän oli minua vuoden vanhempi. Ensi kerran huomasin hänen kiinnostuksensa kun hän oli mustasukkainen Keira Knightleystä. Voisin kertoa asioita joita kerrotaan noissa kirjeissä ja jotka juolahtaisivat mieleen jos lukisin niitä kirjeitä, mutta en taida haluta lukea niitä nyt.