Minulla on kaksi viherkasvia pöydällä ikkunan ääressä. Toinen on kuin rahapuu, mutta ei kuitenkaan taida olla sellainen, koska lehdet eivät ole tarpeeksi pyöreitä. Ne ovat kuitenkin paksut ja vahamaiset. Toista taidettiin tituleerata joksikin lehtikaktukseksi... siinä on rehevät, vähän piikikkäät lehdet, mutta ei se kyllä kaktusta muistuta. Molemmat ovat pärjänneet hyvin, mutta kai ne mullat joskus pitäisi vaihtaa. Kevään tullen...! Silloin voisin myös noukkia lähimaastosta lisää viherkasveja. Pöytä täyteen vihreää liittoa perkele! Poiminpa vielä kauniita kieloja ja pistän maljakkoon - sitten tarjoan epämieluisille vieraille myrkyllistä kielomehua ja katson miten ripuloivat itsensä hengiltä kauneuden äärellä...

Vuoden 2004 tienoilla tein kesäisin piha- ja puutarhatöitä. Ehkä sinusta tuleekin puutarhuri, pomo sanoi. Ei selvästi oikein arvostanut abstrakteja kirjallisia opintojani, jotka olivat tuolloin jo alkaneet ja tuntuivat ehkä vielä silloin minusta jopa innostavilta. Siinä tuli pantua tuijaa paikoilleen. Olipas noloa, kun pomon tytär pyysi kainosti siirtämään jättituijaa mutta enpä siihen omin voimin edes pystynyt... Se oli iso tuija se. Nehän ovat sellaisia pensaita, tiedättehän. Kuorikatteen tuoksu tulee nenään kun ajattelee.

Istuskelen englantilaisessa puutarhassa, odottelen aurinkoa... olen munamies, olen munamies sekä mursu. Oli miten oli, tahdon puita ja pensaita ja kukkatarhoja ja ennen kaikkea aitoa villiä, epäsymmetrista mutta juuri sen takia järkiperäistä ja johdonmukaista vehreää luontoa. Mutta hoidetaan nyt tää talvi ensin. Se ei ole vehreä mutta jylhä se on.