On viimeinen heinäkuuta, Helenan päivä ja aika perinteisen unikirjoituksen. Edellisestä on sentään jo aikaa, koska Vuodatus oli rikki niin kauan. Jotkut ovat sanoneet, että kahvipöydässä toisten unista jauhaminen on tylsin puheenaihe. Ettei niihin voi kommentoida mitään järkevää ja unet ovat henkilökohtaisia. Onpahan vaan kuitenkin unessa yleensä enemmän tunnelmaa ja magiaa kuin elämässä. Olen valmistautunut uudelleenkertomiseen harjoittamalla tänä aamuna kuuluisaa vesiväriterapiaani. Toinen kuuluisa terapeuttinen asia eli huonekasvit: meloninversot ovat puskeneet jo tosi isoiksi. Mikä lie Vasco da Gama, kolmiosainen nimi oli tuolla melonilla jonka ostin taannoin, jonka olen melkein syönyt ja jonka siementä panin versomaan kukkamultaan pikkuruukkuun.

Ensimmäistä unea en muista, mutta toisessa vaelsin Tukholmassa ilman karttaa. Pari tuntia oli laivan kotiinlähtöön, mutta jostain syystä se ei huolettanut. Unessa rationaalinen ajattelu useimmiten puuttuu ja tilalla on vain korkeintaan jotain ihme symbolisia viittauksia. Kuljin monta katua kiirehtien, kuljin ostoskeskuksen läpi ja pakoilin Lars Larsenia, joka muuten löytyy YouTubesta. Larsen hymyili maanisesti ja tietäväisesti ja viipotti sinne tänne, ilmestyi yhä uudestaan jostakin.

Jossain vaiheessa pääsin silti tapaamaan wanhoja koulukavereita jollekin terassille. Totesivat ettei tule paljoa nähtyä ja ilmassa oli antipatioita. Kadulla alkoi yllättäen vetää juhlavaa mutta vapaamuotoista paraatia suomalaisten maahanmuuttajien jalkapallojoukkue, joka oli juuri voittanut kenties jopa maailmanmestaruuden. Huudahdin heille jonkun iskulauseen, olisiko ollut Isänmaan puolesta! Sitten muut kaverit terassilta alkoivat huutaa samaa ja melkein säikähdin mitä seuraisi, mutta monenkirjava futaajaporukka huusi samaa iloisesti takaisin. Tämä oli ensimmäinen sankaritekoni, yhdistin kansan... Sieltä terassilta näin kuitenkin myös pikkutytön ja kai äidinkin, jotka olivat jäädä bussin alle. Toisella kerralla jouduin ryntäämään sinne ja nostamaan sen pois. Se oli toinen sankaritekoni. Äitiä ei enää näkynyt, ja olisi pitänyt ilmoittaa viranomaisille pikkuhiljaa. Ilman rationaalisuutta rupesin soittamaan ja lapsi pääsi taas karkuun, tällä kertaa ison tien laidalta metsikköön. Uni rupesi muuttumaan, seurasin ja lapsi olikin muuttunut lampaanpoikaseksi eli karitsaksi jossa oli outoja yksityskohtia.

Puuportaat oli siellä mäkeä ylös ja niitä tuli seurattua. Törmäsin sitten siellä johonkin ryhmään, joka halusi mukiloida minua. Vetosin jopa jalkaani ja puhuin heille monella kielellä, mutta olivat aikamoisen tyhmiä ja ilkeitä. Taisivat olla jotain paikallisia metsäsuomenruotsalaisia... ei sellaisia olekaan, kyseessähän on unimaailma. Tappeluhan siellä alkoi, ja erinomaisen epätasainen. Enpä saanut juurikaan vahinkoa aikaiseksi, he saivat kyllä minuun. Jonkun verran ehti tappelukohtausta tapahtua ennen kuin heräsin. Ehkä tappelussa kuoleminen oli kolmas ja viimeinen sankaritekoni.

Ensi kirjoituksesta tulee taas perinteinen kuvakollaasi. Tradition perustuksille pykääminen on mottoni tässä vaiheessa elämän polkua. Niistä kuvista ei tarvitse etsiä loogista kronologista jatkumoa, kuten olette jostain syystä tehneet viime kirjoituksen kuville. Lukekaa ne kuvat vielä kerran lopusta alkuun! Ehkä tämän jälkeen valaistutte, tai sitten ette suinkaan

Loppukevennys