Esikkojen aika on ohi ja lehtiä tippuu vaahteroista sekä lehmuksista. 47-vuotias dozent Mathiaz Lossie on kutsuttu pitämään vierailevaa luentoa yliopiston humanistiseen tiedekuntaan. Opiskelijat odottavat jännityksestä vallan soikeina, millainen mies sieltä tulekaan. Tai totta puhuen melko apaattisia ovat suurin osa...

Luentosaliin kompastelee akateemisen vartin jo pullisteltua ruhjuinen ilmestys kainalossaan iso muistilehtiö. Liivintaskusta pilkottaa sikariaski eikä vakosamettihousuja ole prässätty koskaan. Jostain syystä hänellä on yllään punaiset maiharit.

-Hojo hojo, tokaisee dozent Lossie heti oviaukosta sisään astuessaan ja vilkuttaa oppilaille. Lehtori kohottaa kulmakarvojaan mutta tervehtii Lossien kohteliaasti. Hän on koettanut valmistaa oppilaita Lossien omintakeiseen tyyliin ja sen pidemmittä puheitta antaa puheenvuoron Lossielle. Luennoitsija hämyilee kateederin taakse lymyilemään, järjestelee papereitaan ja pälyilee poissaolevan oloisena ympärilleen. Sitten hän yhtäkkiä aloittaakin kätensä suureellisesti levittäen.

- HYVÄÄ iltapäivää, te tulevaisuutemme toivot! Näin teitä puhuttelisi ainakin V.A. Koskenniemi jos vielä eläisi, ja miksei eläisi keskuudessamme, kuten hän toki tekeekin... vähintään intertekstuaalisesti, eikö niin? Kuulin kerran jännittävät teoreeman siitä, miten kuolleet saattavat olla keskuudessamme vahvemmin kuin elävät, koska vaistomaisesti vaalimme muistojamme niin vahvasti, tunteiden ja velvollisuuden takia, ja perinnehän on velvoitteista raastavin siellä takakopassa... hauska nähdä teitä näin suurena joukkona tänään... kuinka monella on krapula käsi ylös! Noin harvalla? Huonoksi on ajat menneet, paljon enemmän olisi noussut minun aikanani... tosin aika harva olisi ehkä kyennyt nousemaan edes sängystä, että eipä sen puoleen... onko tämä obligatoorinen luento? Ai, no se selittääkin. (tuijottaa epämukavan pitkän ajan ulos ikkunasta hiljaisuudessa. Joku tirskuu hieman) No. Tulin puhumaan teille tänään jännittävistä asioista... aloittakaamme vaikka siitä, että, katsotaas... AHAA! Onpa teillä vanhanaikainen liitutaulu täällä. Ei herran pieksut, täällä on samanlainen tämmöinen imukuppiharppi kuin minulla jo ala-asteella, miten se on mahdollista? En tainnut koskaan edes käyttää tällaista. Nythän on tilaisuus, onpa fascinoivaa, osaankohan minä! Mitä? Ai tämä onkin vaan entisajan rekvisiittaa ja oikeat välineet on tuolla. No, minä julistan teille että humanistiset alat ovat poikkitieteellisiä - niin kuin sivumennen sanoen ovat muutkin alat - ja nyt kunnioitamme historiaa!

En minä tuota harpin kutaletta saa ikävä kyllä toimimaan mutta tällä liidulla, joka kyllä on oikea tavaraa, piirrän nyt vapaalla kädellä ison ympyrän... kas tuoooolta noin! Ei tuo kyllä ympyrää muistuta... mutta arvaatteko mitä? (kääntyy, katsoo innokkaasti ja nostaa sormen pystyyn) Näin on vain parempi! Jos katsomme humanistisia aloja ja humanioraa, niin eivät ne mitään määrättyä ympyrää muodosta. MIHIN HUMANISTI TARVITSISI TÄYDELLISTÄ MÄÄRÄTTYÄ YMPYRÄÄ, MINÄ KYSYN TEILTÄ! Se oli retorinen kysymys. Tällainen möhkäle se humaniora on! TUOSSA on filosofia, tuossa historia, tuossa kielet, tuossa taiteen tutkimus mukaanlukien kirjallisuustiede, ja niin edes päin. Kaiken lisäksi vaikka olen nyt antanut näille määrätyt alueet niin sekin on silkkaa puppua. Katsokaa, minä olen potaskanpuhuja! Ne menevät toistensa sisälle... näin... (sotkee piirtämänsä möhkäleen eri väriliiduilla kauheaksi mössöksi) katsokaa, modernia taidetta hehheh! Lisäksi kentät ovat alati liikkeessä! Kentät sulavat toisiinsa ja kokevat mutaatioita aivan kuten ihmisetkin! Absoluuttisia totuuksia ei meidän maailmassa ole. Ainoastaan absoluuttinen liikkumavapaus! Koko kulttuuri ja koko humaniora pyörii kuin väkkärä! (nostaa lehtorin kauhuksi liitutaulun seinältä ja pyörittelee sitä ja lopuksi heittää sen lattialle KRÄSH)

Jos teillä muuten on kysymyksiä tai kommentteja, niin antaa palaa vaan. Nostakaa samalla nyrkkiä pystyyn, niin tajuan pitää turpani kiinni. Ai niin joo, sitten te kyllä saatatte alkaa pälättää samanaikaisesti, joten kai minun pitää vanhanaikaisesti jakaa puheenvuoroja viittaajille... siellä! Ai se taulu meni rikki, totta puhut, hyvä havainto. Rikkonainen kulttuurikenttä - tabula rasa! Ei niitä sirpaleita kannatakaan yrittää liimata kasaan, koska se olisi valhetta. Voimme tietysti kysyä, pitääkö humanistin pyrkiä totuuteen koska absoluuttista totuutta ei kuitenkaan ole. Mutta mitä me muuten sitten tavoittelisimme? Sitä vaan, että kaikki makoilisivat nussimassa kookospalmun alla? Mutta nämä puhtaat pinta-alat ja suorat ääriviivat... Totta kai me ymmärtääksemme joudumme sellaisen illuusion muodostamaan, mutta meidän on aina muistettava, että se kuitenkin on pelkkä ihmisen muodostama illuusio, tuo ihminen, tuo tiedemies joka järjellään haluaa luetteloida ja luoda järjestelmiä ymmärtääkseen... siellä! Ai sepalus on auki, heh heh se nyt on pientä tässä maailmassa. Intellektuellille humanistille tällainen on pikkuasia, joku kauppislainen tai teologi olisi ehkä eri mieltä. Kas niin, jospa siirtyisimme varsinaiseen päivän aiheeseen... (Mathiaz Lossie huomaa ettei kuollakseenkaan muista mitä luennon pitäisi varsinaisesti käsitellä eikä edes mistä oppiaineesta on kyse. Lehtori käy vaivihkaa vilkaisemassa Lossien muistiinpanoja eikä löydä juuri muuta kuin Tex Willereitä ja Alkon katalogin. Lossie improvisoi.)

- Nythän on ollut ajankohtaista se että oltaisiin vihdoinkin saamassa raitiovaunut takaisin tänne Turkuun, eikö niin. Li Andersson aikoo saada asian kaupunginvaltuustossa läpi ja toiveikas on tunnelma... kuinka moni täällä kannattaa raitiovaunuja? Häh, eivätkö kaikki? Porvarit ulos täältä! J'accuse! Vitsivitsi. Jos katsomme tuota kaupunkia tuolla ja sen monivivahteisia ulottuvuuksia, siellä liikkuu raha, valta, ja unelmat, siellä kulkevat tunteet vuoristorataa, on kaikenrotuista ja kaikenkielistä ihmistä, seksuaalisuuksia jos jonkinlaisia, ristiinpukeutujia ja hermafrodiitteja, joka toinen on nykyään paatunut sodomiitti, käytän tällaisia vanhentuneita ja paheksuttavia termejä ainoastaan jotta samalla huomaisimme kuinka historiallinen tämä postmoderni ympäristömme onkaan... Turku on katedraalikaupunki kuten Uppsalakin, ja kirkko on aikoinaan ollut läsnä kaikessa, niin arkena kuin pyhänäkin. Enää meidän ei tarvitse paastota, kuten kohta huomaatte kun ruokatunti alkaa... paljonko kello muuten on? Kas, aika onkin jo loppumassa. Oliko vielä kommentteja ja kysymyksiä... tai antaa olla, tällainen interaktiviisuus ja vuorovaikutus on aina ollut sellaista lässynlässyn hömpötystä. Julistan tämän oppitunnin päättyneeksi, olette nyt kaikki täysinoppineita. Onneksi olkoon!

Mathiaz Lossie paljastaa liivintaskustaan oivallisen moukkupullon, nappaa ison huikan ja parahtaa taskumattia tervehdykseksi juhlallisesti nostaen: -CHEERIO! Luento on päättynyt puolisen tuntia etuajassa ja opiskelijat kirmaavat hämmentyneen villiintyneinä syömään. Myös Lossie kirmaa ulos ennen kuin lehtori ehtii sanoa mitään.