I l   B u f f o   G r a z i o s o

Työnimike: "Mansen Mensa kokoontuu"

 

Eliot Hårding hoiperteli pitkin hiljakseen vilkastuvaa bulevardia. Hän hymähti menneitä korskeuden tuokioita sulkien hetkeksi silmänsä ja pysähtyen. Sitten hän jatkoi verkkaista, harkitsevaa kulkuaan kohti Tammerkosken siltaa.

   Eilen oltiin pidetty Tampereen aboensisen konsulin läksiäiset ja niissä pidoissa juotiin ruustinnan kengästä. Eliot sai noustua ja tehtyä lähdön verrattain varhain, tuosta konsulaatin juhlasiivestä, levottomuutensa kannustamana.

   Keskellä Tammerkosken siltaa sankarimme antoi suhteellisen voimakkaasti ylen vakaana aikoumuksenaan tehdä Tampereen "Seinestä" Aurajoen veroinen väriltään, koostumukseltaan ja miksei maultaan. Tämän operaation jälkeen hän otti sarjan lyhyitä, mutta ahnaita hörppyjä  taskumatteuksestaan, joka sisälsi mustaa rommia, niinikään mustaa kylmääkahvia, kermaa, vermuttia, pernodia, cointreauta, armagnacia ja inkiväärilimonaatia suloisessa kavalkadissa. Jo oli kuin voima palaisi ja katse vakautuisi; "Sarsaparillat - Sakrament!" herra Hårding henkäisi ja tiesi varsinaisesti ajattelemattakin jo suunnanneensa kulkunsa seuraavaksi kohti Panimoravintola Plevnaa.

   Niinkin lyhyellä matkalla sankarimme joutui näkemään sarjan rahvaan yhteenottoja, joita suorittivat ilmeisen jurriset ja sivistymättömät henkilöt. Anekdoottina voitakoon nimetä, että läheiseltä parvekkeelta nainen huusi rinnat paljaina "HÄJYT TULOO!" Mitäs tuosta, ajatteli Eliot Hårding. Kyllä Tampereen komissaarin miliisi ne kuriin saa. Vie joko vankityrmään alistumaan tai laittaa lopetettavaksi ampumalla, kuten silloin, kuten silloin kerran. Kadut haisivat ruudilta ja viinalta.

Jollain ihmeen ilveellä Plevnan ovella oli portsari jo tähän varhaiseen aikaan. Haiskahti yksityistilaisuudelta. Ikkunan kyltti antoi osviittaa ja varmisti epäilyn: Yksityistilaisuus klo 17-22. Tuo nuori ylimus Hårding oli haistanut oikein. Tästä huolimatta hän haistoi yhä myös oluen ja appeen; kellohan ei ollut vielä lähelläkään iltaviittä! Määrätietoisesti hän marssi kohti porttia.

- Herralla taitaa olla jo kelpo pohjat alla! tiuskaisi ylimielinen ovimikko.

-En minä tänne suutariin tullut, tokaisi Eliot Hårding ja astui sisään ohi hölmistyneen portsarin.

Sisällä oli vielä tunnelma kohdallaan, ei puisevasta yksitystilaisuudesta tietoakaan. Eliot haisteli tupakansavua, jota ei ollut olemassa, ja purjehti baaritiskille tilaamaan ison Siperia Stoutin luvaten katsella sitä ruokalistaa vähän myöhemmin. Sitten hän valtasi itselleen rauhaisan loosin.

Tässä vaiheessa eräs kohtalokas nainen kohdisti kohtalokkaan katseensa kohti paraista Eliot Hårdingia. Hän ei ollut seurapiireissä mikään erityinen nainen; silti hän istui erään arvostetun herran pöydässä pitäen tästä tarpeellista huolta. Iältään hän oli iätön, kohtuullisen tumma luonteeltaan kuin olemukseltaankin; helmat hillitysti kohisten hän eteni haasteesta toiseen.

Nyt hän kuiskasi kujerrellen senhetkiselle kavaljeerilleen: Oletko koskaan nähnyt moista miestä!

Hänen tarkoittamansa mies oli totisesti lähemmän tarkistelun arvoinen. Siinä hän leppoisasti siemaili isoa oluttuoppia skandinaaviset hiukset tuoppia miltei haroen. Hänen sinisten silmiensä tuike teki naisen veteläksi ja miehen mietteliääksi - vaiko toisten päin? Hänen leukansa, poskensa ja nenänsä olivat selvästi aatelista syntyperää ja toisinaan saattoi hänen käytöksestäänsäkin havaita aromin joko tsaarin tai kuninkaan verestä. Toisinaan levottomasti, toisinaan keisarin elkein hän oleili loosissaan ja katseli maailman menoa ilmeisesti jotain siihen tulevaisuudessa aiheuttaakseen.

Hårdingin pöydän kulmalle ilmestyi suuri hahmo juuri ennen maistuvan kanakorin tilaamisvaihetta.

-Anteeksi, mutta ettekö te ole se kirjallisuustieteilijä? murahti kohteliaasti tuntematon mies.

-Olenhan minä yksi heistä, enkä valitettavasti teitä tunne, murahti Eliot Hårding.

-Sittenhän meidän on tutustuttava. Nimeni on Orson Flynn.

Eliot Hårding rykäisi suhteellisen kuuluvasti.