Elokuvat, televisio ja internet-videot... ihmisiä, jotka liikkuvat ruudullamme. Ihmisiä, jotka näyttelevät ihmisiä. Ihmisiä, joiden usein on tarkoituskin olla viehättäviä ja ihastuttavia varsinaisen näyttelemisen ja tarinan kertomisen ja eteen päin viemisen ohella. Onko se ihme, että me ihastumme heihin? Ei, mutta silti se on jotenkin oireellista, että me niin teemme. He eivät ole lihana ja verenä, heidän kuvansa ja äänensä riittävät. Emme edes haista tai tunne heitä. Kuva ja ääni riittävät. Teatterissa näyttelytyötä tekevään tunteiden tilapäinen kohdistaminen olisi ymmärrettävämpää, mutta kuvaruutua kohtaan? On se nyt aika omituista, kun siltä kantilta miettii. Karismaattinen ruutu. Tätä voisi pohtia enemmänkin, mutta beer o'clock tuli jo.