Haparoin pimeässä pöytälamppua. Mihin hittoon se on kadonnut! Radio putoaa lattialle. Sinne on vähitellen siirryttävä.

Tähän johti talon 80-vuotinen monivaiheinen historia. On syytä yhtyä onnitteluihin. Pidetäänkö juhlasalissa vastedes villejä happihyppelyjä? Tuskinpa suunnittelijat osasivat konsanaan uumoilla, mihin käyttöön vankka taloo elämänsä loppuvaiheessa päätyy. Miten tapaus sai niin jättimäiset mittasuhteet, on edelleen mysteeri. Koko maan talouselämä horjahti muutamaksi vuodeksi sijoiltaan. Kupru säteili laajalle ja vahingoitti monia sivullisia. Sen olemassaolo on tiedetty kauan. Liika temppuilu tuhoaisi tyypin. Aikamme kuva jos mikä.

Kaikkea muutakin puhelimme kuin ainakin kaksi Hemingwayn henkilöä tyhjässä himmeästi valaistussa baarissa. Mutta nämähän ovat kohtuuttomia vertauksia, myönnettäköön. Jännitysnäytelmä ratkesi. Huhhuh, en tunne Suomesta toista samojen mittasuhteiden kolmiodraamaa, vaan kukapa tietää. Missä takoo tietokonettaan seuraava paljastuskirjoittaja? Aina pitää keksiä tappioista lohduttavia puolia. Vaan mitäpä tämä enää minua huolettaa, saahan sitä toki surra kaukaisiakin hölmöilyjä. Johan on aikoihin eletty.

Tästä taitekohdasta nyt eteenpäin niin voimallisesti kuin pään ja ruumiin värkit vielä varaa antavat. Kirjallinen elämä on lakannut Hämeenkyrössä.