Puppiduu. Käytössäni on nyt kuolleen miehen puhelin. Piirongin laatikosta löytyi nimittäin tämmöinen N70-halko. Kova peli ollut syksyllä 2005, mutta väitän että on vieläkin. 2 megapikselin kamera, bluetooth ynnä muuta herkkua. Perusominaisuudet näyttäisivät myös olevan kunnossa, millään muulla ei väliä olekaan. Koko on massiivisempi kuin nykyluureissa, mutta onpahan vähemmän herkkä katoamaan, tuntee että taskussa tahi muussa tilassa jotain pullottaa, toimii myös lähitaisteluaseena yms. Käyttöesineen historia on se, että kerran mummolani puuliiterissä sattui yöpymään erikseen kutsumatta eräs paikkakuntalainen tai lähes paikkakuntalainen nuorehko herrasmies. Hänen jäljiltään jäi tämä puhelin sinne ja löytyi vasta myöhemmin. Päihteitä harrastava nuoriherra kuoli sittemmin tulipalossa. Tästä on erinäisiä vuosia, varmaankin puhelin oli silloin uusi. Ja nyt kädessäni on tämä kirottu kalu... siihen vaihdan siis nyt - olen jo vaihtanut - ja tämä tarina on tosi.

Noin muuten on sujunut leppoisasti karitsan, herukkahyytelön, kirjallisuuden, pääsiäiskranssin askartelun, oluen, viinin, valkosipuliperunoiden, kävelylenkkien ja muun eheyttävän merkeissä. Palaan lauantaina junalla kotikaupunkiini jonkinlaisen mittavan sesonkialennuksen siivittämänä. Ties vaikka sitten eksyisin mahdollisella vapaalipulla Fight for Glory-tapahtumaan. Mikaelinkirkon ”Reqiuem kuolleille ja eläville” kun maksaisi yllättäen rahaa, jos nyt lippuja enää saisikaan, joten jotakin vastaavaa rattoa on keksittävä lauantai-iltaani korvaukseksi. Eikö?