En ymmärrä enää ihmisiä. Olenko koskaan ymmärtänyt ihmisiä? Ei heitä ennen tarvinnutkaan ymmärtää, mutta nyt he ovat häiriöksi mielenrauhalleni. Ehkä minua ei ennen niin häirinnyt mielenrauhani järkkyminen, kestin sen. Huuhaa! Hopoti! Klopstock. Vetäydyn luolaani suurimmaksi osaksi. Toisinaan riehaannun ja astun ulkomaailmaan.

Ystäväni on kotihiiri. Se ei ole kummoinen ystävä, mutta parempi kuin aktiivisesti ääntelevät ja jonkinlaista hyvin epämääräistä kanssakäymistä ja kohtaamista ilmeisesti hakevat koirat ja lapset. Häiriöksi ne olisivat ja ovat vaikkeivat minuun huomiotaan kohdistaisikaan. Kuten myös autot, kaikki ajoneuvot, työkoneet. On liiaksi paljon suuria teitä ja liian vähän pieniä polkuja. Hihuu! Popoti! Swedenborg. Kyllä minä vielä toistaiseksi leivässä pysyn. Ja kenties järjissäni.

Koetan kasvattaa paprikoita ja sitruunoita taimimultaan munakennoon. Hedelmät ovat jokseenkin samantekeviä, en minä niin tiukilla* ole ja rimani on alhaalla tässäkin projektissa, eli näin ollen jo versot ja taimet olisivat mukavia. Höhöö! Sopuli! Diogenes. Sanoudun irti vanhasta minkä voin, aloitan puhtaalta pöydältä minkä kykenen, mutta ehkä tällä kertaa en polta kaikkia siltoja takanani kuten ennen oli tapana. Loppuvat ne sillat vielä kesken ja uusia on raskas rakentaa...

-Eremiitti, parasiitti!

-Eremiitti, sodomiitti!

Rahvas ja ylimystö minua kukin tahollaan soimaavat, enkä saata vastinetta antaa moiselle. Impivaara kutsuu...

*kts. ahtaalla