Tänä keväänä minut voi tunnistaa puukengistä ja hatusta. Ei suinkaan puisesta hatusta. En ole mikään puupää! Päähänpistoja minulla riittää... Puukengät on kuitenkin miehellä oltava. Ja niihin sopiva hattu, mutta sen ei siis tarvitse olla puuta. Mitä on yllä puukenkien ja hatun välissä? Kuka siellä sanoi, että ei mitään? Senkin irvileuka! Keisarilla on uudet vaatteet! Milloin mitäkin... sitä ei olla vielä päätetty. Puuta, nahkaa ja puuvillaa, ties vaikka silkkiä ja samettia sunnuntaisin.

Kyllä minussakin pieni piru asuu, mikäpä sitten siinä. Sillä voi selittää paljon. Ei pidä kuitenkaan selittää liikaa. Tasapaino on olennainen. Se ei merkitse tasapaksuutta.

Hattu ja puukengät. Kaipa niille voi elää.

Ihimisten sukuun en osaa suhtautua enkä sopeutua. On siis keksittävä muita väyliä ja lähestymistapoja. Suuruuteni ei ole mitään tavanomaista lajia. Olen viaton vaeltava shamaani, joka ei aina ymmärrä mutta jolla on omat metkunsa. Olen niin ylevä kuin alhainenkin... Tämän jälkeen teen testamenttini! Lahjoitan aivoni, maksani ja sukuelimeni lääketieteelle. En siis tietenkään elinsiirtoja varten, vaan tutkimuksiin. Elimiäni saisi myös kloonata ja syödä, mutta kenenkään muun tietoisuuden elimilliseen käyttöön niitä ei haltuunoteta.

On oltava aika varovainen. Juuri nyt ei kaivata mitään ylimääräistä. Tarvitaan pelkistetty todellisuus, joka on aito ja tosi ja toimii paitsi itsensä myös muiden tekijöiden kanssa. Ei siis vouhoteta, mutta edetään silti rohkeasti hyödyntäen tilaisuudet ja riskinottokin on sallittua jos riski on suhteellisen pieni, mahdollisesti kohdattavat voitot suhteellisen suuria ja aiheutuvat tappiot kohtuuliisen pieniä. Vaikea pala on uskoa kohtaloon, mutta jossain määrin sekin on tarpeen, ettei nujerra itseään. Valkoisella logiikalla en kauaa jaksaisi jatkaa.

Ensi kirjoituksessa varmaan hieman suorempaa puhetta