Niin hitailla, hitailla sitä käy, yliherkkänä - tekisi mieli hyppiä seinille, mutta kun ei jaksa! Lipokielten liskojen aivot, muutama alhainen vietti tallella: pelko, seksuaalisuus, ylenkatse... hikeä pukkaa jos ottaa pari askelta. Mitä tekin tiedätte, vaikka näytätte minun punaisiin silmiini siltä, kuin olisitte tietävinänne kaiken, ehkä tiedättekin? Mitä tiedän minäkään, jos etukäteen näen kauheana peikkona - kenkien solmimisen? Hengitän happea, se helpottaa. Juon vettä, se helpottaa. Mutta pitäisi tässä parempaankin pystyä! Minua kohdeltin kuin paskaa - raivostuttavaa! Mutta oikein? Minulle hymyiltiin, hävettää. Kohdellaanko minua kuten muitakin? Jos kyllä, niin ehkä ei kannattaisi?  Ääni alkaa palautua, mutta en tahdo käyttää sitä, en julkea. Olen kärsimätön, vaikka käyn hitailla - vain yksi paradoksi lukemattomista, jotka tiivistävät oloni elämän tiellä.

Mielenrauha hakusessa ja keskittymiskyky nollassa. En löydä sopivaa annostusta nöyryyden ja jämäkkyyden suhteen. Ei minua haluta tähän, eikä tuonne... sillä muut ovat niin paljon nopeampia, tehokkaampia, luontevampia, tekevät kai jo kaiken jollakin automaatiolla, rutiinilla... minne menisin, mitä tekisin, olen päätöskyvytön... minä pieren heidän kasvoihinsa! Minun pyhä velvollisuutenihan on piereä heidän ääliökasvoihinsa, ilman myötätuntoa, vailla tunnontuskia.

Olen myöhässä, minun on oltava myöhässä! Niin mistä? En ainakaan yhdestäkään tapaamisesta. Uskalsin nimittäin sittenkin vilkaista kalenteriani, se oli suuri ponnistus. Ehkä myöhässä tapaamisten sopimisesta? Pitäisikö minun olla jossain? En minä voi olla missään. Olen tuuliajolla, tyystin vailla voimaa muttei tahtoa, joten tahdonvoimasta puuttuu jokin olennainen osa... aah, hittoon tämä tällainen! Voima löytyy siitä, kun lopettaa turhan tuskastelun ja antaa mennä vaan! Itsevarmuus, se ja vain se vie lopulliseen ja loputtomaan voittoon... olen ylpeä tästä räpiköinnistä! Reteesti vaan, komeasti ja korkealle, tai no niin korkealle kun sattuu huvittamaan - väkinäisyys lisää tuskaa - minä elän, elän, elän!

Minkälaisia, lähinnä kirjallisia, vaikutteita tässä ounastelette?

Satuin tänään kulkemaan vanhainkodin ohi ja sieltä kuului vaimeasti avunhuuto! Menin lähemmäksi ja pohdin olinko erehtynyt, mutta kyllä sieltä jotain vaikerrusta taas kuului... puntaroin tilannetta. Mitä se auttaisi, jos kävisin valistamassa henkilökuntaa, että jossakin teidän varmaan sadasta huoneessa monikerroksisessa laitoksessanne kuului jotain? Jos olisi hullunhuone, luulisivat vielä karanneeksi asiakkaaksi! Joko osaavat siellä olla avuksi tai eivät, ei minun panokseni olisi tilanteeseen mitään vaikuttanut. Joten käytyäni ovella pyörähtämässä - ne jo avautuivat! - jatkoin sittenkin matkaani ja ehkä annoin vanhusparan kuolla rauhassa. No, luultavasti hän vain halusi pelata bingoa tai höperöi jotain.