Hämeenkadulla, kaupungin keskustan kupeessa utuisella saarekkeellaan, sijaitsee kaksi pizzeriaa kylki kyljessä toisiaan vasten veljellisesti kilpaillen. Toinen näistä on selvästi isoveli, joka ylläpitää korkeampaa hintatasoa ja suurempia sekä joidenkin mukaan laadukkaampia annoksia. Toinen on pikkuveli, joka käy tuota ainaista keskinäistä taistelua edullisten hintojen avulla, sekä tarjoilijaneitokaisillaan. Valitsimme yleensä sen jälkimmäisen, kuten nytkin.

”Namaste!” toivotti kassaneiti ihastuttavasti hymyillen ja vei kätensä yhteen perinteiseen intialaiseen tervehdykseen. Reuel nosti häkeltyen hattuaan ja tilasi Spicy Gorengin. Minun valintani oli Bengal Splendid. Rojahdimme ikkunapöydän äärelle, huumaannuimme suitsukkeen tuoksusta ja otimme sivistyneesti päällysvaatteet yltämme. Kaadoin tuhkakupin täyteen piimää ikiaikaisen tradition mukaisesti. Reuel ottikin oitis huuliharpun esille ja vetäisi pari näppärää menuettia. Eipä aikaakaan, kun meille buuattiin, kuulimme solvauksia ja uhkailua ja pöytämme suuntaan huidottiin aterimilla ilmaa. Päätimme rauhoittua ja alistua tyynesti seesteisempään ilmapiiriin. Reuel laittoi huuliharppunsa taskuun ja pudisti päätään huolestuneena.

”Tiedät etten voi hillitä itseäni kun kaadat sen piimän, Ronald.”

”Kittiä kanssa, nämä ihmiset ovat tottuneet meihin ja meistä pidetään hyvä huoli!”

”Mutta kuinka kauan, kysyn vaan.”

”Älä ole pessimisti. Kyllähän me noin muuten aina käyttäydymme...”

Suitsukkeen tuoksuun alkoi jo tottua kun pöytäämme tuotiin Kalkutan isoimmat pizza-piirakat. Reuel suuteli tarjoilijan kättä ja minä laitoin käteni kujeilevasti hänen reidelleen. Vasta liian myöhään tajusimme, että kyseessä olikin mies! Pirun eunukki! Saatanan gigolo! Valahdimme kalpeiksi eikä kummassakaan meistä kaveruksista järkytykseltämme ollut miestä läimimään korville moista kekkulia, vaan hän pakeni tiskin taakse kassaneidin helmoihin. Ruoka oli kuitenkin maittavaa ja sen kanssa joimme obligatooriset gin and tonicit. Kalkutan isoimmat pizza-piirakat ovat valitettavasti vain keskikokoisen karjalanpiirakan suuruiset, mutta meidät sai kylläisiksi elämän voimistava virta ja kaikkiin sen ilmenemismuotoihin kohdistuva, rinnassa roihuava rakkaus.

Suitsukkeen tuoksu alkoi kuitenkin jo kyllästyttää meitä joten päätimme jatkaa taivalta. Ryyppäsin piimäni lähdön merkiksi ja livahdimme ulos maksamatta. Mitä eriskummallisia sattumuksia elämää pulppuava Hämeenkatu erikseen pyytämättä vielä osaksemme toisikaan!


VÄLIHUUTO!

Russian activist: ”382 Russian soldiers killed in Ukraine during last three days.” Ukraine Today wrote: ”Who won the battle? Decide for yourself: Russian losses (unconfirmed): 132 killed, 149 wounded Ukrainian losses: 2 killed, 8 wounded (5 in critical condition)” Tshetsheenitaktiikka yhdistettynä radioyhteyksien hämäämiseen taitaa toimia. http://uatoday.tv/news/analysis-of-the-battle-for-donesk-airport-403508.html

TARINA JATKUU.


Kuljimme Hämeenkatua länteen, Reuel ja minä, tavallista kovempaa vauhtia pitäen lämpiminä pysyäksemme, sillä epähuomiossa olimme jättäneet kaikki päällysvaatteemme ravintola Toujours Namasteen. Emmehän voineet palata niitä hakemaan häivyttyämme maksamatta. Ainoastaan Reuelin tirolainen sulkahattu oli jäänyt hänen päähänsä. Hällä väliä, sillä tästä tulisi matkoista metkoin ja maineikkain. Vastaamme kulki kelpo veikkoja, humupekkoja, seurapiirirouvia, opiskelijoita, aktivisteja, rasvanahkaduunareita, valtion virkamiehiä, partiopoliiseja, pankkirosvoja, katupoikia, hippityttöjä, posetiivareita, jonglöörejä, akrobaatteja, kaupustelijoita, sutenöörejä, katuhuoria, juoppolalleja, huumekauppiaita, kalastajia... eli koko kansan kirjo. Ja sitten olimme me, kansakunnan kerma. Reuel Bentley: entinen kansanparantaja ja höpläyttäjä jolla oli taipumusta narsismiin. Ronald Ford: maineikkaan suvun vesa, vakituisesti vailla vakituista työpaikkaa.

Poikkesimme kapakka Kissanpissaan... (jatkuu ensi numerossa)