Olen tahtomattani viime aikoina, ehkä viimeisen vuoden aikana havahtunut jossakin liitelevään käsittämättömään asenteeseen ja ajatuspohjaan että lapsettomuuteen väistämättä liittyy surullinen pohjavire ja onnettomuus. Mistä moinen kumpuaa? 

Lapsentekijät ovat ihmiskunnan alimmista alimpia ehkä sotilaiden jälkeen. He ovat valjastettuja tekemään tulevaisuuden ihmisiä sen sijaan että eläisivät omaa elämäänsä. He ovat sidottuja jokapäiväiseen arkeensa ja on pakko tehdä toimivia rutiineja. Heidän pelastuksensa ja onnensa lienee, että he tietävät paikkansa maailmassa. Ei tarvitse ajatella, kyseenalaistaa tai muutenkaan olla rohkea ja suunnitella mitään suurempaa. Kanssaveljiä ja -sisaria löytyy joka naapurista. Lastenvaunuilla ja koiravaljakoilla voi jyrätä lähitienoota hirvittävän paineen alla, mutta kai sitten jokin näennäinen tarkoituksenmukaisuus tukemassa taustalla.

Epäsuhta on varsinaisesti tosiasia vasta eteläisimmissä, liikakansoittuneissa maissa, mutta juuri siksi meidän pitäisi asenteissamme kaiken järjen mukaan olla lähtökohtaisesti terveemmällä pohjalla. Lapsentekijät, olette alempaa kastia. Ei teillä mitään maagista onnellisuutta ja onnentuntoa ole. Pelkkää subjektiivista omanaivonpesua. Nöyrtykää