Kuvitelkaa mielessänne outo ristisiitos, Ernest Hemingwayn ja Kurt Vonnegutin sekasotku. Se on hankalaa, mutta keskittykää hetki. Hänessä on hieman rähjäistä hippiä karvoituksineen, mutta samalla eräänlaista petollista pondusta ja tukevaa ryhtiä, joka juontuu hänen pakkomielteestään olla miestenmies tilanteessa kuin tilanteessa, vaikka se vaatisi oman luonteen voittamista. Hän on pukeutunut siniharmaaseen college-paitaan jossa lukee Cornell ja hän polttaa ketjussa Pall Mallia. Selässään hän kuitenkin kantaa norsukivääriä, joka on sinne sidottu nahkaisella rähinäremmillä. Jalassa hänellä on khaki-shortsit sekä neekerinnahkaiset taistelusaappaat. Päässään Ermest Vonnegutilla on klassinen siirtomaaherraskainen hellekypärä, jota kuitenkin koristaa rauhanmerkki. Hän istuu nuotion ääressä, kotiluolansa suulla, ja Montana Wildhack ottaa alasti aurinkoa luolan eteen pystytetyn kuistin katolla.

Ernest Vonnegut paistaa kepin nokassa harvinaisen lihaisaa ja iloisesti rasvasta tirisevää makkaraa. Kenties hänen olemuksessaan on jalo taustamelankolia, mutta juuri nyt hän nauttii aurinkoisesta päivästä. Hänellä ei ole kiire sitten mihinkään, ja hän tietää että tilanne on onnekas. Jos tämä ei ole mukavaa, niin mikä sitten on? Kili-kili, senkin jäädytettyjä daiquireja kulauttelevat paskiaiset!

Vonne-Ernest levittää kohta Montana Wildhackin reis... EIKUN Montana Wildhackin valmistamaa guacamolea mahtikyrsälleen(... no niin... hiljaa siellä!) ja rupeaa syömään hitaasti nautiskellen. Sitten hän tarttuu letkuun, joka roikkuu läheisestä jalavasta ja on kytkettynä salaiseen kylmäkanisteriin, ja päästää lasiinsa desilitran giniä. Sitten hän tarttuu toiseen letkuun, ja päästää lasiinsa kaksi desiä tonic-soodaa. Sitten hän ojentaa lasiaan kuistia kohti. Montana puristaa sitruunasta mehua Vonnen juomaan.

-So it goes. Don't talk like a fool! toteaa Ernest Vonnegut kaksitahoisesti ja ottaa aimo kulauksen napanderistaan. Taivahalle nousee sateenkaari, ja vähän myöhemmin kuu ja tähdet.