Olin töissä ulkoasiainministeriömme erityiskirjastossa ensin harjoittelijana kesän 2010, ja sitten heti perään siivilipalvelusmiehenä, avustin kirjastotiimiä kaikenlaisissa asioissa kautta syksyn, talven ja kevään aina tapaturmaani 28.5. asti. End of an era... Kirjasto sekä palvelee talon virkamiehiä että on avoin ulkopuolisille, asiakaskunnassa on jonkin verran opiskelijoita ja tutkijoita. Sain harjoitella ja tehdä kirjojen tilauksia, luettelointia, käydä läpi varastoja, poistaa kirjoja, lähettää niitä varastokirjastoon, päivystää tiskillä, palvella asiakkaita ja juoda kahvia ja syödä kakkua ja jäätelöä. Pidimme palaverejä ja joskus oli virallisempia vieraita ja kokouksia toisten tahojen kanssa. Roikuin siellä minäkin joskus, aistit avoinna jos hyvä päivä päällä.

Toimittajilla ja kirjailijoilla on jonkin verran hyötyä ministeriön materiaalista ja varsinkin arkistoista, joita minä en penkonut, vaan siihen on oma henkilökuntansa, tosin läheisessä yhteydessä kirjastoon. Jaammehan tiskinkin ja avustamme toisiamme jotta asiakkaat saisivat tietonsa. Opiskelijoita oli mukava avustaa, he olivat liikuttavan kiitollisia materiaalin etsimisestä. Joskus taisinkin aika lailla ylimääräistä tutkimustyötä tehdä heidän puolestaan kiinnostuksen ja sympatian vuoksi. Tahdoinhan koko ajan myös oppia lisää, kuinka löydetään tehokkaasti. Suurlähettiläitä ja alivaltiosihteerejä kohtaan ei ollut pahitteeksi olla korrekti. Kerran kävi turisteja, kerran hassuja neekereitä ja kerran virkapukuinen poliisi. Se asiakaskunnasta. Ulkoministeriömmehän on monia rakennuksia ympäri Katajanokkaa, välissä kouluja ja hotelleja ja toimistoja ja asumuksiakin. Minä olin heti päärakennuksen ja pääkallopaikan vieressä, nimittäin ministereiden itsensä (näennäisesti) hallitseman Merikasarmin sisässä.

Kirjoitin vaitiolovelvollisuudesta paperin ja SUPO tutki tietoni ennen kuin pääsin edes harjoitteluun. Tästä tuli sittemmin hämminkiä blogin pitämisen ja omituisen huumorin vuoksi. Johtoporras ei suoraan antanut potkuja vaan sain jatkaa. Eipä siellä mitään ainakaan hyödyllistä tietoa kenellekään ollutkaan vuotanut. Kärähdin myös alkoholille haisemisesta monet kerrat. En kuitenkaan joutunut vankilaan siviilipalvelusrikkomuksesta ainakaan vielä. Varoituksia sateli. Rankkaa on isänmaan puolustaminen, varpaat leikataan ja lopuksi vielä kiven sisään tiilenpäitä lukemaan. No ei kai sentään. Mutta valtio on velvollisuuden sitä kohta täyttämisessä armoton. Pari kuukautta on käymättä vielä. Toivottavasti se kuitataan viimeisenä pikku leirikouluvaiheena näppärästi. En minä jaksanut sitä yksitoikkoisuutta siinä yhdistettynä kodin ja arjen joihinkin ahdistuksiin. Mutta sainpahan kokemuksia. Olen tyytyväinen. Kerranhan minä kävin Varkaudessa, niin että huvikseni kerroin sitten isäni siellä asuvan. Tämä oli keksitty perustelu huvimatkalle. Olisi edes yhden ilmaismatkan saanut, kun varusmiehen niitä kuuluu saada ja vieläpä monta. Mutta tästä asetettiin blogin avulla käpälälautaan. Ihme nipotusta. Helvetinkö väliä, missä isäni on. Muutama matka pitäisi isättömänkin saada. Se on oikeus ja kohtuus ja reilu peli. Häpeää en todellakaan tunne, katkeruutta sentään.

Matkustuskortillani, jonka sain siviilipalvelusvaiheessa, tutkin jonkin verran Helsinkiä ja osaan nyt muutaman ratikkalinjan. Ennen vierastin niitä. Taloudenpitoni ja äidin kanssa asumisen myötä taloustilanne kesti palveluksen ajan loppujen lopuksi vaikka mitä, vaikkei sillä nyt pystynyt juuri tienaamaan vaikka miten päin olisi asiat yrittänyt pyöritellä. Eväät otin kotoa ja söin kirjaston taukohuonekeittössä, sekin oli taloudellista varsinkin kun eväät olivat usein tähteitä äidin lastentarhalta. Harjoittelusta sain harjoittelupalkan mutta eipä sillä pitkälle pötkitä tämän jälkeen. Mitä liekään edessä kun oppiaineenikin on näköjään muunneltu niin että se on aivan eri aine, vaikutteita muualta kauppiksesta ja jotain administratiivista johtamista kirjaston ja informaatikkoalan sijasta. Kaipa se joutuisi vaihtamaan yliopistoa jatkaakseen tuota. Ehkä alankin tehdä gradua(kirjtiede) nyt. Ulkoasianministeriössä oli aikanani muitakin siviilipalvelusmiehiä. Heitä en koskaan tullut kohdanneeksi silmästä silmään.

Siinäpä minä vietin aikani, söin tätien kanssa kakkua ja toimitin Väyryselle ja kumppaneille kirjoja. Usein hymy huulessa, joskus ehkä ei. Myös moni Helsingin kapakka tuli kokeiltua ja sisäänajettua ja Katajanokka kaupunginosana rannasta rantaan on nyt minulle tuttu ja yksi niistä paikoista, joka on jollain tasolla oma ja henkilökohtainen. Äsken kävin Långvikissa jossa kasvoin lapsesta, se on aivan toisella tasolla samantapaista asiaa. Helsingin ja ulkoministeriön aikaan sain käytyä myös Finlandia-talon konsertissa varusmieshintaan ja yksi jos toinenkin vastaava elämys tuli kai niin ikään kohdattua. Paska reissu ja tehtyä tuli. Mainetta meni ja kunnia kasvoi. Ehkä mainetta tulikin ja tulee yhä, ja kunnia, no se on häilyvä käsite. Toivon mukaan olen nyt kohta pikkuhiljaa tehnyt Valtiolle riittävästi. En tahtoisi menettää enempiä jäseniä isänmaan äidinkasvojen puolesta. Otin mielestäni rohkean tien, kun hain sitä harjoittelupaikkaa maamme tärkeimmästä ja keskeisimmästä ministeriöstä, ja kuitenkin sinänsä pärjäsin ja pystyin toimimaan siellä. Vaan enpä jaksaisi virkamiehenä lopun ikääni. Toki kirjoitutin itselleni UM:n käyntikortin ja ehdottomasti varastin UM:n kynän, mitäköhän muuta jäi käteen. No siitä huolimatta... Aika hylätä uniformu ja vapauttaa lanssinsa. Jotain tuli todistettua. Olen kai taas kokonaisempi. Kohti horisonttia.